Tämä on aihe jota olen pyöritellyt mielessäni jo kuukausia, tuntuu jopa vähän vaikealta kirjoittaa tästä.

Se lienee kuvastanee olotilaani tässä elämänmuutoksen vaiheessa, koska elämä ja arki on pyörinyt minulla pitkälti lasten asioissa.
Ja nyt, kun molemmat tyttäreni ovat täysi-ikäisiä, tunnen olevani jollain tapaa hukassa.

Tätä aikaa tavallaan odotin silloin, kun tuntui etten jaksa hoitaa kaikkea. Elämä kävi raskaaksi kaiken keskellä, olenkin kiitollinen vanhemmilleni sekä veljelleni jotka minua ovat auttaneet useasti arjen pyörityksessä.

Koulu tuntui vain lisäävän taakkaa, olisi pitänyt kyetä sulloutumaan tiettyyn muottiin joka ei todellakaan arvosta herkkyyttä, lepoa saatikka ihmisen omia valintoja.
Olisi pitänyt harrastaa, kerätä rahaa, osallistua ja olla aktiivinen.
Lapsilla olisi pitänyt suorittaa ja arvioida itseään, istuttiin keskusteluissa sekä palavereissa.

Yhteiskunta painaa päälle, jos ei tehdä niinkuin kuuluu.
On lastensuojeluilmoitusta ja pakotteita jopa alaikäiselle; koulussa on pakko kyetä käymään vaikka kuinka tuntuisi pahalle ja keholliset oireet olisivat vaikeat.
Siinä sivussa huoltajaa muistutellaan sakoista, koska onhan se oppivelvollisuus olemassa ja jonka aikaa jatkettiinkin. Jälleen vietiin oman valinnan mahdollisuutta pois, enää ei voi pitää välivuotta peruskoulun jälkeen, mikä saattaisi olla tarpeellinen hengähdystauko pitkän koulurupeaman jälkeen.

Tuo aika oli siis minulle kaikkinensa raskas rasti, onneksi oli paljon myös hyvääkin jota voi nyt muistella. Katsella valokuvia, välillä tunnen itseni vanhukseksi joka muistelee elettyä elämää kaiholla kuvien kanssa. Monta asiaa olisin voinut toisin tehdä, olla enemmän läsnä.
Tämä on ollut myös hyvin opettavainen matka minulle.
Lapseni laittoivat minut kohtamaan itseäni, että ovatko juuri ne minun ajatukseni ja tapani elää ainoita vaihtoehtoja.
Itku kurkussa hetkittäin mietin ja pohdin missä menee väärin. Näin asioissa monta puolta, enkä aina tiennyt miten toimia, mikä olisi oikea tapa. Missä voisin muuttua ja mitä tehdä toisin.
Karkuun ei päässyt, vaikka toisinaan se kyllä houkuttelikin.

Siinä oli ego kovilla, sillä onhan meillä tavallisesti ajatus, että vanhemmat kasvattavat lapsia. No sitäkin kyllä, mutta meillä homma meni myös toisinpäin. Lapseni kasvattivat minua paljon.

Olen todella ylpeä lapsistani. En siitä kuinka hyvin on tullut koulumenestystä tai mikä työ heitä kiinnostaa.
Vaan siitä millaisia he ovat ihmisenä.
Minulle on ollut ihan sama mikä numero jostakin kokeesta tulee taikka mitä todistuksessa on.
Se on minulle paljon arvokkaampaa millaisia he ovat ihmisenä ja mitä he tuovat omalla olemuksellaan tähän maailmaan. Siinä ei paljoa paina jonkun urautuneen opettajan mielipiteet sekä uskomukset.
Vaikka minun toisinaan niin oli esitettävä heille, että arvostan kokonaisuudessaan koulusysteemiä sekä heidän mielipiteitään.
Koulunkäynti tuntui toisinaan jopa simputukselta jossa lapsen herkkyyttä sekä ainutlaatuista yksilöllisyyttä ei arvosteta. Kaikkein parhaiten on jäänyt mieleen nuoremman tyttäreni opettaja joka valitti useasti siitä, että tyttäreni itkee liian paljon ja liian herkästi. Omissa toimissaan hän ei tietenkään nähnyt mitään vikaa.

Kuinka monelle se tietty elämän kaava on luotu jo kotoa?
Joskus hieman järkyttyneenäkin kuuntelin lasteni kertomuksia koulutovereidensa arjesta, mietin, että haluavatko nuo lapset oikeasti itse suorittaa noin paljon, vai tuleekohan se toive sieltä vanhempien suunnasta. Minne on jäänyt tavallinen lapsuus?
On tullut älylaitteet ja harrastukset tiukkoine aikatauluineen, kokeistakin tulisi saada mieluusti täydet pisteet.

Olen kiitollinen ettei minun tarvitse laittaa enää yhtään lasta koulutielle.
Onneksi erilaisia vaihtoehtojakin alkaa tulemaan, joskin ne vaativat perheen omaa investointia, mutta ehkä ovat joskus myöhemmin kaikkien saatavilla. Yksi vaihtoehto johon olen törmännyt, on Uuden Ajan Koulu.

Olen siis hieman hämmentynyt juuri nyt, mutta lopulta kuitenkin helpottunut. Iso taakka tipahti harteiltani, ja sen on luonut lähinnä ulkopuolinen maailma.
Uskon lapsiini, että he löytävät oman polkunsa ja saavat tuoda oman vahvuutensa myös työelämään. Jos valittu polku ei miellytä heitä taikka ei vaan toimi, aina voi vaihtaa suuntaa.

Minulle tärkeintä on se, että tyttäreni ovat elämässäni mukana ja välimme ovat hyvät. He ovat kuitenkin itsenäisiä eivätkä roiku minussa, enkä minäkään roiku heissä.
Toisinkin voisi olla.

Ja tietenkin odottelen heiltä myös niin sanotusti palautteita, missä olen toiminut huonosti taikka muuta vastaavaa. Muutamia sellaisia keskusteluita olemmekin jo käyneet, olen päässyt pyytämään anteeksi. Sekä myös selittämään omia näkökulmiani, minusta ne ovat olleet arvokkaita keskusteluita.