Tässä kuussa vietettiin itsemurhien ehkäisypäivää ja syyskuu on kansainvälisestikin yleinen itsemurhiin ja niiden ehkäisemiseen keskittyvä kuukausi. Törmäsin tähän liittyen seuraavaan kirjailija ja ajattelija Franz Kafkan runoon:

"My longing was for the ancient times
My longing was for the present
My longing was for the future, and
With all this I am dying in a watchman´s hut
At the edge of the street
An upright coffin that has always been
A piece of State property.

I have spent my life restraining myself
From smashing it to pieces.
I have spent all my life resisting
The desire to end it."

- Franz Kafka, Fragments

Seuraavassa oma vapaa suomennokseni kyseisestä runosta:

"Kaipaukseni koski muinaisia aikoja
Kaipaukseni koski nykyisyyttä
Kaipaukseni koski tulevaisuutta
Ja kaikessa tässä olen kuolemassa vartijain mökissä
Tien päässä pystyssä seisova arkku joka on aina ollut
Valtion omaisuutta

Olen viettänyt elämäni pidättäen itseäni
Hajoittamasta sitä palasiksi.
Olen viettänyt koko elämäni vastustamalla
Haluani lopettaa se."

-Franz Kafka, Fragmentit

Franz Kafkalla oli ilmiömäinen kyky kuvata monia ihmisyyteen ja ihmisenä olemiseen liittyviä syviä ja synkkiäkin tuntoja. Adjektiivilla ”kafkamainen” viitataankin nykyisin hänen kirjallisen tuotantonsa pohjalta painajaismaiseen ja ihmisarvon kadottaneen maailman aiheuttamaan perustavaan ahdistuksen ja vieraantumisen kokemukseen. Yllä olevassa runossa Kafka kuvaa mielestäni osuvasti ja oivaltavasti itsetuhoisuutta, josta me kaikki ihmisinä tavalla tai toisella kärsimme.

Aivan jokaisessa meissä on destruktiivinen eli tuhoava puoli, joka tiettyjen elämäntapahtumien ja tekijöiden seurauksena voi kasvaa suoraksi itsetuhoisuudeksi. Itsetuhoisuus johtaa pahimmillaan ja vakavimmillaan toteutuneeseen itsemurhaan. On olemassa myös epäsuorempaa itsetuhoisuutta, joka näkyy elämässä esimerkiksi erilaisina itselle haitallisina elämäntapoina ja riippuvuuksina. Epäsuora itsetuhoisuus on yleisempää ja siten myös usein yleisesti hyväksytympää verrattuna suoraan itsetuhoisuuteen ja itsemurhiin, joiden ympärille liittyy yhä paljon vaikenemista ja stigmaa.

Itseään ja omaa elämäänsä voi siis sabotoida ja tuhota hyvin monella eri tapaa. Tätä ikävää realiteettia ei ainakaan helpota se, että monet itselle vahingollisista käyttäytymistavoista ovat käytännössä tiedostamattomia. Erilaiset itsetuhoiset ja itselle vahingolliset käyttäytymistavat ovat usein paradoksaalisesti meille myös hyvin tarpeellisia selviytymiskeinoja, joiden avulla jotenkin selviämme itsemme ja vaikeiden tunteidemme kanssa. Voimme näin ajautua elämässämme yhä uudestaan hyvin samantapaisiin ongelma- ja kriisitilanteisiin miettien, miksi aina samat asiat ja vastoinkäymiset tuntuvat toistuvan omalla kohdallamme. Voimme esimerkiksi polkea elämässämme pitkään paikallamme ymmärtämättä, miksi niin moni normaaliin elämään liittyvä asia tuntuu omalla kohdallamme niin vaikealta ja jopa täysin mahdottomalta.

Kafkan runo kuvaa mielestäni hyvin kauniisti ja koskettavasti sellaisen ihmisen sisäistä kokemusmaailmaa, joka on kärsinyt koko elämänsä ajan suorasta itsetuhoisuudesta ja itsemurha-ajatuksista. Valitettavasti tällaisia ihmisiä on tällä maapallolla ja myös tässä maassa nykyäänkin hyvin paljon. On olemassa ihmisiä, jotka joutuvat aktiivisesti vastustamaan itsetuhoisia impulssejaan ja ajatuksiaan ilman, että kukaan ulkopuolinen välttämättä edes huomaa tätä hyvin julmaa ja säälimätöntäkin sisäistä kamppailua.  On olemassa ihmisiä, jotka käyvät vuodesta ja vuosikymmenestäkin toiseen eräänlaista väsytystaistelua oman mielensä kanssa itsetuhoisuuteen ja itsemurha-ajatuksiinkin liittyen.

Toivoisin ja soisin, että edellä mainittuja elämässään usein hyvin kovia kokeneita ihmisiä kohdeltaisiin yhteiskunnassamme ja myös terveydenhuollossamme paljon nykyistä paremmin. Soisin myös, että ihmiset voisivat nykyistä avoimemmin keskustella ja jakaa omia sisäisiä taakkojaan toistensa kanssa myös itsetuhoisuuden aihealueen tiimoilta. Näin tämän aihealueen ympärillä oleva vaikenemisen ja häpeän stigma voisi ehkä myös viimein alkaa osaltaan hellittää. Tämänkaltaisen avoimuuden seurauksena itsetuhoisia ja itsemurhaa yrittäneitä ihmisiä ei ehkä myöskään enää kohdeltaisi niin tylysti ja asenteellisesti terveydenhuollossa tai muissakaan ihmisten välisissä vuorovaikutustilanteissa.

Itsetuhoisuuden aihealuetta ympäröivä yleinen tuomitsevuus ja siihen liittyvät monet vahingolliset ennakkoluulot voisivat tätä kautta viimein tehdä tietä ymmärrykselle ja empatialle. Ehkä itsemurhien määräkin alkaisi vähentyä, kun itsetuhoisuudesta kärsiviä ihmisiä ei joko suoraan tai sitten vaikenemisen ja puhumattomuuden kautta tuomittaisi teoistaan ja eristettäisi ulos erilaisista yhteisöistä ja sosiaalisista kontakteista. Itsetuhoisuudesta tai itsemurhasta puhuminen ja puheeksi ottaminen kun ei lukuisten aiheesta tehtyjen tutkimuksien mukaan lisää itsemurhia vaan päinvastoin ehkäisee niitä.

Ennen kuin siis tuomitset tai ohitat itsetuhoisuudesta kärsivän ihmisen, toivon sinun ymmärtävän, että itsetuhoisuus ja itsetuhoinen käytös ovat ihmisyyteen kiinteästi ja hyvin olennaisesti kuuluvia asioita. Itsetuhoisuus koskee siten ilmiönä tavalla tai toisella aivan jokaista meistä. Jokaisen ihmisen mieli voi hajota tai murtua tiettyjen asioiden ja olosuhteiden seurauksena niin, että tuhoava puoli meissä ottaa hetkeksi jopa aivan kokonaan vallan. Joillakin ihmisillä itsetuhoisuus on myös kroonista eli alati jatkuvaa. Erityisesti kaikki jatkuvasta ja vaikeasta itsetuhoisuudesta kärsivät tarvitsevat aina ulkopuolista apua ja tukea. He tarvitsevat yhteisöllisyyttä ja yhteyden tunnetta muihin ihmisiin selviytyäkseen ja toipuakseen itsetuhoisuudestaan. Kukaan meistä kun ei lopulta pärjää tässä maailmassa yksin ja vain oman onnensa nojassa. 

Aihealueen tiimoilta on myös tärkeää ymmärtää, että vaikka joillekin ihmisille taistelu itsetuhoisuuden kanssa on arkipäivää, tämä sisäinen taistelu ei aina näy mitenkään ulospäin. Tästäkin syystä toivoisin, että voisimme olla ihmisinä toisiamme kohtaan yleisesti ystävällisempiä ja empaattisempia. Emme lopulta koskaan voi tietää, minkälaisia haasteita ja eloonjäämiskamppailuja kukin meistä käy juuri sillä hetkellä läpi oman mielensä yksinäisyydessä. Empatia ja ystävällisyys eivät maksa mitään, mutta ne voivat parhaimmillaan pelastaa hengen.

Kannustan siis tämän kirjoitukseni välityksellä itseäni ja aivan kaikkia meitä olemaan ystävällisempiä ja myös avoimempia sekä itsellemme että myös toinen toisillemme. Avoimuus itsetuhoisuuden ja toteutuneiden itsemurhien tiimoilta on tärkeää huolimatta siitä, että se ilmiönä pelottaisi tai sen käsittelyä haluttaisiin jostain muusta syystää välttää hinnalla millä hyvänsä. Vaikeat ja perustavat ihmiselämän haasteet, kuten itsetuhoisuus ja itsemurhat, eivät nimittäin vähene tai katoa vaikenemalla ja välttelemällä. Sen sijaan ne kasvavat ja luovat ympärilleen yhä tukahduttavampaa ja henkisesti raskaampaa vaikenemisen kulttuuria. Ainoastaan tunnistamalla ja tunnustamalla olemassa oleva ongelma sitä on mahdollista alkaa muuttamaan ja korjaamaan. 

Emmehän siis jätä yhteiskunnallisella tai myöskään yksilötasolla itsetuhoista ihmistä yksin oman kauhunsa keskelle! Kohdataan ja hyväksytään hänet sen sijaan kaikissa tilanteissa juuri sellaisena kuin hän on. Aito kohtaaminen ja hyväksyminen on nimittäin kokemukseni mukaan yhä se kaikista tehokkain vastalääke itsetuhoisuuteen ja siihen perustavaan irrallisuuden ja toivottomuuden kokemukseen, josta itsetuhoinen käytös aina tavalla tai toisella kumpuaa. 

Lue myös kirjoitukseni: