”Mitä silmät ei nää

sen sydän ymmärtää,

totuutta etsii kestävää…”

Päässäni pyörivät jostain syystä nuo Juha Tapion kappaleen sanat. Mietin kappaleen sanomaa ja ihmettelen itseäni, mitä niissä en hoksaa. Miksi tuo kyseinen kohta tuntuu niin merkitykselliseltä? Miksi se ei avaudu minulle, niin kuin tekstin tekijälle on varmaan avautunut.

Lähden hakemaan vastausta sanattoman viestinnän maailmasta. Onhan tosiasia, että kaikesta viestinnästä sanatonta viestintää on tutkimusten mukaan jopa 80%. Ilmeitä, eleitä, kehon asentoa, silmien liikettä. Valheenpaljastuksessa on kautta aikojen osattu hyödyntää tätä tietoa ja sen avulla on ratkottu varmasti murhamysteereitä ja muitakin rikoksia. Vain tunnekylmät psykopaatit ja ovelat narsistit ovat voineet välttyä kiinni jäämiseltä, heillä kun on tarvittaessa tunne-elämästä irtioleva ”pokerinaama” ja he osaavat käyttää sitä hyväkseen niissä tilanteissa jotka ovat heille eduksi. Joten tämä porsaanreikä todistaa minulle sen, etten etsi vastausta asioista, jotka ovat ilmiselvästi edessäni. Tavallinen ihminen näyttää tunteensa ja alitajuiset ajatuksensa ihan niin, että kyllä silmät sen näkevät.

Löytyykö vastaus sitten totuudesta? Viitataanko tässä sellaiseen kestävään totuuteen, jonka jokainen luo omien ajatustensa pohjalta ja rakentaa maailmankuvansa niiden varaan? Ihmettelee ehkä, miten nuo toisten ihmisten totuudet voivat poiketa niin paljon omista totuuksista, kuka tässä on oikeassa ja kuka väärässä? Totuuteen liittyy aina rehellisyys nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat ja tuntea ne sellaisina kuin ne tuntuvat. Jään miettimään totuuden tarvepohjaa tarkemmin ja löydän rehellisyyden lisäksi sieltä tarpeen olla vilpitön ja avoin. Eli kun jonkun totuuden on itselleen löytänyt, tulee tarve kertoa se muillekin, puolustaa sitä kiihkeästi. Tämä on oikea totuus, muut ovat harhaoppia ja uskomuksia. Maailmanhistoria on näyttänyt esim. uskonsodissa miten käy, kun on vastassa vääräuskoisia; henkikultahan siinä on ollut heikossa eikä tämän päivän tilanne tuossa itänaapurissa näytä yhtään paremmalta. Ei, tämäkään ei ole se tie, mikä antaa minulle vastauksen. Aloitan alusta:

Mitä silmät ei nää

Sen sydän ymmärtää

Sydän…hmmm…sydän. Mitäs minä siitä tiedän? Sehän pumppaa verta ja joskus kipuilee saattaen kantajansa varsin tukalaan tilanteeseen. Välillä se hyppää kurkkuun ja toisinaan tuntuu pysähtyvän kokonaan. Sillä lienee nyt jotain tekemistä tämän pyhän kolminaisuuden kanssa: silmät, sydän ja totuus. Kuten todettiin, totuus on täysin abstrakti käsite, kuin pilvet taivaalla. Ne tulevat ja menevät pysähtymättä kohdalle. Oman totuutensa saattaa toki tunnistaa muiden totuuksien joukosta, mutta ihan samaa pilvihöttöä se on sekin. Silmät ovat puolestaan jatkuvasti näkemässä ja havainnoimassa ympäristöään. Niiden tehtävä on raportoida aivojen muisti-keskukselle kaikki, mitä verkkokalvoille eteen osuu. Unissakin ne liikkuvat vimmatusti, kun sattuu aivojen elokuvatehtaasta tulemaan sopivaa action-osastoa. Mutta sydän: tämän on oltava metafora jollekin, jota ne silmät eivät näe. Jotakin sellaista, minkä avulla sitä totuutta etsitään. Nyt tunnen olevani jo lähellä oivallusta, sitä ahaa-elämystä, että niinpä tietenkin.

Mitä silmät ei nää?

No, ainakaan ne eivät näe toisen ihmisen piilotettua tuskaa tai sitä, millaisen elämäntaipaleen hän on kokenut, millaisin saappain astellut tähän saakka. Ne eivät näe sitä, miten minun käytökseni, minun tekemäni valinnat ovat vaikuttaneet toisiin ihmisiin, jollei sitä minulle erikseen tuoda esiin ja näytetä. Harvoin ne näkevät myöskään menneiden tapahtumien vaikutusta omaan itsetuntoon. Tapahtumia tulee ja menee, mutta mitä ne ovat saaneet minussa aikaan? Millainen olin ennen ja millainen olen nyt? Tapahtumien virrassa oma totuus on mennyt nurinnniskoin monet kerrat. Onko enää mitään, mistä pitää kiinni ja mihin uskoa?

Sen sydän ymmärtää…

Ehkäpä onkin juuri niin, että ne asiat, joita silmät eivät nää, pitäisikin nostaa sieltä sielun syövereistä rehellisyyden ja vilpittömyyden valokeilaan? Tarkastella niitä rakkauden myötävaikutuksella hyväksyen ja myötäeläen? On omia virheitä ja toisten tekemiä virheitä. On omia hyviä tekoja ja toisten tekemiä hyviä tekoja. Millaisen totuuden luon itselleni vihan ja kaunan kautta syyttämällä muita ja kenties myös itseäni? Haenko hyvitystä saamatta sitä koskaan? Muuttuuko se totuus toisenlaiseksi, jos näen sieluni silmillä myös tuon ”pahantekijän” tarpeet, miksi hän on toiminut minua kohtaan niin? Kannanko sisälläni häpeää keskeneräisyydestäni? Miksi minun pitää verrata omaa totuuttani muiden totuuksiin? Onko sillä mitään väliä, mitä muut ajattelevat minusta? Mitä pelkään menettäväni, jos annan itseni elää ja olla siinä totuudessa, mikä kulloinkin on vallitsevana? Eikö se ole tärkeintä että uskon siihen itse ja elän sen mukaan, mikä kulloinkin oikealta tuntuu? Ei sitä pieni ihminen oikein muuta voi. Ainut pysyvä asia elämässä tuntuu olevan muutos. Eikä yksin minulla, vaan ihan meillä kaikilla. Ehkäpä siinä on pieni siemen siihen kestävään totuuteen.

Tämähän olikin iso biisi, kiitos Juha Tapio! Enkä päässyt analyysissani kolmea lausetta pitemmälle. 🙂

Kuinkas sinun sydämesi tämän asian ymmärtää?