Yhdestoista luku

Varoituksen sanana mainitsen tähän alkuun, että teksti sisältää monenlaista kuolemaan liittyvää pohdiskelua. Toivon ettei se järkytä mieltäsi. Tekstin sisältö on kuitenkin yksi oleellisimmista matkallani tietoisemmaksi minuksi.

Elämän haastaessa minua edelleen erilaisissa kipeissä ja järkyttävissäkin tilanteissa, tarve ymmärtää aivan kaikkea kasvoi kasvamistaan. Pysähdyin tasaisin väliajoin pohtimaan varsin kokonaisvaltaisia ja eksistentiaalisiakin kysymyksiä. Mitä tämä kaikki on? Mikä on elämä ja miksi se edes on olemassa? Mikä on pahuus ja mistä se tulee? Entä hyvyys?
Miksi kulttuurimme toimii kuten toimii? Miksi ihmiset käyttäytyvät kuten käyttäytyvät? Miksi täytyy olla pahoinvointia? Miksi kaikki ei vaan voi hyvin ja nauti elämästä? Miksi minä synnyin? Miksi elämä ei ole helppo? Miksi ihmiset ajattelevat ja kokevat eri tavalla? Ja miksi toisaalta taas samalla tavalla? Mistä alunperin syntyivät pelko ja häpeä? Miksi rakastaminen vaikuttaa olevan vaikeaa ja miksi ihmiset estää itseään näyttämästä ja kokemasta sitä?

Erään tapahtumaketjun seurauksena, vajaa kymmenen vuotta sitten, jouduin yllättäen ja shokeeraavasti pysähtymään kuoleman äärelle.

Se mitä ulkoisessa todellisuudessa tapahtui, laittoi minut pohtimaan useiden kuukausien ajan intensiivisesti kuolemaa sisäisyydessäni. Kuoleman lopullisuuden kaikua. Sen vaikuttavuutta, vierautta ja outoutta.
Pohdin omaa elämääni ja kuolemaani, läheisten kuolemaa. Kuolemaan liittyvää irtipäästämistä ja myös sitä, mitä ajattelen itsemurhasta ja siitä jos joku haluaa sen tehdä.

Pysähtyminen oli kohtalaisen raju ja se oli yksi suurimmista käänteentekijöistä elämässäni.

Ensi reaktioni kuoleman ajatteluun oli lähes kauhunomainen stressi, enkä juurikaan kyennyt sitä pohtimaan.
Vaihe jota elin elämässäni kuitenkin väkisin puristi minua kuoleman kasvojen eteen. Oli tullut aika kohdata tuo aihe ihan oikeasti, kieltäminen ei ollut vaihtoehto.

Pyörittelin asioita, pohdin että onko kuolema lopullinen tajunnan ja tietoisuuden loppu. Jos on, niin haittaako se, että ihminen kuolee ja häviää olemasta kokonaan ja jos ei, niin mihin tietoisuus sitten menee ihmisen kehosta?

Onko kuolema vapahdus kärsimyksestä? Onko eroa jos se tapahtuu yhtäkkiä tai entä jos hitaasti? Mitä syvällistä eroa siinä on jos kuolee nuorena tai vasta vanhuuteen? Mitä katuisin juuri nyt kuoleman äärellä?

Pohdin elämään jäävän läheisen oloja ja tuntemuksia, irtipäästämiseen vaikeutta, voisi sanoa lähes mahdottomuutta.
Pohdin sitä, että mitä ihmisestä siinä haudassa on johon hänet lasketaan ja sitä miksi ihmiset ramppaa haudoilla, kun ei se tietoisuus enää ole siellä kehossa.

Kuvittelin itseni kuolleeksi ja koetin pohtia missä haluaisin hautani olevan. Tajusin, etten todella halua hautani olevan missään. En tarvitse hautaa. En toivo että ihmiset haaskavat aikaansa minun pohtimiseeni sitten kun olen lähtenyt. En myöskään koe tarvetta saada haudalleni kukkia kuolemani jälkeen. Tuntui absurdilta ajatella, että joku vaikkapa matkustaisi pitkän matkan vain siksi, että pääsisi haudalleni jossa en edes ole. Aivan turhaa.
Tajusin päätyväni vääjäämättä tämän maapallon kiertokulkuun. En voi sitä mitenkään estää. Koetin tulla sinuiksi tuon ajatuksen kanssa.

Vaikka kirjoitankin kuolemasta näin suoraa ja konstailemattomasti, en suinkaan halveksi kuolemaa, en arvostele ketään joka haluaa käydä haudoilla, enkä halua järkyttää ketään tällä aiheella. Nämä kirjoittamani ajatukset ovat vain suodattamattomia ajatuskudelmia, joita kuolemaa pohtiessa ajatuksiini tuolloin vuosia sitten syntyi.

Kun pohdin kuolemaan liittyviä asioita syvästi ja fokusoin niihin voimakkaasti, aloin ikäänkuin nähdä piirtyvinä kuvina mielessäni sellaisen tilanteen, jossa olin jo kuollut ja haudassa ja joku sitten toi kukkia haudalleni. Kun katselin tuota tilannetta, niin tuo kulttuurillinen tapa ja rituaali tuntui tuossa hetkessä lähinnä hullunkuriselta ja hyvin oudolta. Olisin halunnut sanoa tuolle haudalleni kukkia tuovalle henkilölle, että keksittyisi johonkin oleellisempaan. Että veisi nuo kauniit kukat jollekin, joka olisi elossa ja hoitaisi ihmissuhteitaan niiden kanssa, jotka olivat vielä elossa.

Tuo ajatusten, kuvien ja tunnekokemusten moniulotteinen kenttä jonka ytimessä kokemuksissani olin, muutti lopullisesti minua. Oivalsin ja koin syvästi todeksi sen, ettei ole mitään muuta aikaa ja paikkaa jossa voin kertoa välittämisestäni toiselle ihmiselle, kuin nyt. Jos aion pyytää jotain anteeksi ei tule mitään muuta hetkeä, kuin nyt. Ei ole olemassa mitään vaihtoehtoa kertoa joskus myöhemmin jollekin jotain. On vain nyt ja jos jotain aikoo sanoa, niin se on tehtävä nyt. Koin kuoleman läsnäolon mahdolliseksi jokaisessa hetkessä, niin kuin elämänkin. Tajusin että ei ole aikaa tuhlattavaksi. Kuolema herätti minut elämään. Halusin alkaa ja aloinkin sanoittamaan ihmisille asioita, jota olin aiemmin hävennyt sanoa, kaikkea kaunista ja kannustavaa. Vaikka se oli pelottavaa. Tutuille ja tuntemattomille. Halusin puhua rohkeammin tunteistani ja sanoittaa kaikkea sisäisestä herkkyydestäni. Halusin tehdä sen kaiken mitä olin kuvitellut katuvani kuolinvuoteellani.

Pohdin tuolloin myös sellaisen elämänkokijan kärsimyksen syvyyttä, joka haluaa täältä oman käden kautta pois.
Olisiko minulla oikeutta velvoittaa tuota ihmistä pysymään elossa vain siksi, että hänen tekonsa aiheuttaisi minussa tai jossain muussa henkilössä surua, tuskaa ja kipua tai siksi, että haluaisin edelleen kokea asioita hänen kanssaan? Olisiko minulla oikeutta velvoittaa toista pysymään elossa valtavan kärsimyksen kokemuksensa kanssa, etten itse joutuisi kärsimystä kokemaan? Kumman kärsimyksellä on suurempi merkitys ja arvo?

Tajusin, ettei minulla ole oikeutta määritellä tai tuomita millään tasolla toisen tekemään valintaa suhteessa häneen itseensä. Vein ajatuksen jopa niin pitkälle, että entäpä jos kaikin tavoin pyrkisin estämään sellaisen henkilön tekoa, niin mistä tiedän vaikka se vaikuttaisi jollain haitallisella tavalla isompaa kuvaa tarkasteltaessa.

Annoin periksi, en kyennyt saavuttamaan vastauksia kaikkeen. Osa jäi ja jää ikuisiksi mysteereiksi. Kuolema oli kuitenkin opettanut minulle ne asiat, joita sillä oli opetettavana. Ja opettikin uskomattoman tärkeitä ja oleellisia asioita elämästä ja herätti minut eloon.

Tuo muutos ja nuo oivallukset oli valtavan vaikuttavia. Ilman tuota tuskallista kärsimyksen kokemista, en olisi koskaan joutunut pohtimaan kuolemaa noin intensiivisesti, enkä kenties koskaan olisi herännyt niin syvästi eloon ja läsnäolevaan hetkeen.

Kaiken kärsimyksen sisältä koen löytänneeni valtavan paljon viisautta ja siitä syystä olenkin todella kiitollinen kokemistani kärsimyksistä.