Vältteletkö sinäkin konflikteja? Entä jos niistä voisikin seurata jotain hyvää?
Niin kauan kuin muistan, olen pelännyt ja vältellyt konflikteja. Inhoan riitelemistä, varsinkin toisten ihmisten, ja aistin todella herkästi jännitteitä ilmapiirissä. Heti kun alan jossain ryhmässä aistia, että nyt joku tilanne voi johtaa konfliktiin, alan ikään kuin automaattisesti muokata omaa käyttäytymistäni sellaiseksi, että tilanne voisi rauhoittua.
Ennen kuin ehdin edes tiedostaa, mitä tapahtuu, löydän itseni sovittelijan roolista. Katselen toisten toimintaa kuin tennisottelua, jossa pystyn ennakoimaan jokaisen lyönnin vaikutuksen etukäteen. Se on ollut supervoimani ja vahvuuteni, että ihan pienistäkin eleistä, ilmeistä ja äänensävyistä huomaan, milloin konflikti on lähestymässä ja milloin eskaloitumassa. Olen aina ihmetellyt, miten monet muut eivät näitä merkkejä huomaa. Miksi ihmeessä konflktin lähestyessä sen osapuolet heittävät bensaa liekkeihin lisää? Eivätkö muut todella huomaa, että reagoimalla tietyllä tavalla, toinen vain kiihtyy enemmän ja tilanne eskaloituu? Useimmat riidat olisivat mielestäni vältettävissä, jos nämä merkit huomattaisiin jo “tennisottelun” alussa ja toimittaisiin toisin.
Hintana itseni hylkääminen
Viime aikoina olen huomannut, että supervoimani haistaa konflkteja on myös heikkouteni. Se on saanut minut kerta toisensa jälkeen nielaisemaan omat mielipiteeni, sysäämään sivuun omat tarpeeni ja toiveeni. Samalla kun olen keskittynyt ylläpitämään rauhaa toisten ihmisten välillä, olenkin unohtanut itseni. Kunhan kaikki vain tulevat toimeen, kunhan kaikilla muilla on hyvä mieli ja rauha maassa, niin kaikki on hyvin. Näin minä olen ajatellut samalla, kun olen pienentänyt itseäni, jättänyt ilmaisematta tai edes tunnistamatta omia rajojani ja tarpeitani yhteisen hyvän vuoksi.
En ole aina uskaltanut olla autenttisesti minä, en ole uskaltanut mennä konflikteja päin omana itsenäni, itseni puolella. Olen ollut taitava lukemaan muista ihmisistä, millä tavalla heidän kanssaan kannattaa kommunikoida, jotta he eivät suutu tai hylkää. Samalla en ole antanut mahdollisuutta ihmisille tuntea minua kokonaan, vaan olen näyttänyt itsestäni vain sellaisen miellyttävän version, jonka olen kuvitellut kelpaavan toisille.
Korjaava kokemus turvallisesta konfliktista
Yhdessä harrastusryhmässä sain lähiaikoina todistaa sitä, miten kahden ihmisen välinen konfliktitilanne ei johtanutkaan mihinkään dramaattiseen, kuten jonkun ulossulkemiseen tai ryhmän hajoamiseen. Sen sijaan konfliktin osapuolia tuettiin myötätuntoisesti ryhmän muiden jäsenten toimesta ja lopulta konflikti johtikin turvan tunteen lisääntymiseen ryhmässä. Ristiriitatilanne saatiin sovittua ja siitä oivallettiin uusia asioita.
Koko ryhmä sai konfliktin myötä kokemuksen siitä, että ryhmässä on turvallista ilmaista eriäviä mielipiteitä ja haastavia tunteita, on turvallista kyseenalaistaa, epäonnistua kommunikoinnissa ja triggeröityä, ja konflktit voidaan lopulta käsitellä yhdessä kukin omasta osuudestaan vastuun ottaen. Samaa olen todistanut muutamissa pidemmissä tantrisissa ryhmäprosesseissa viime vuosina, mutta yhä se tuntuu jotenkin uudelta ja yllättävältä.
Teoria konfliktien tarpeellisuudesta
Teoriassa olen kyllä tiennyt, että konflikteista voi olla hyötyä. Puheviestinnän opinnoistani mieleen on jäänyt Bruce Tuckmanin kehittämä malli ryhmän kehitysvaiheista. Tuckman jakaa ryhmän kehityksen viiteen vaiheeseen: muodostumiseen, kuohuntaan, vakiintumiseen, toimintaan ja päättymiseen. Kuohunta kuvaa juurikin sitä vaihetta, jossa ryhmän sisällä syntyy jännitteitä ja ristiriitoja. Mikäli nämä pystytään käymään yhdessä läpi turvallisesti, ryhmähenki vahvistuu ja toiminta voi vakiintua. Vasta tämän jälkeen päästään kunnolla keskittymään ryhmän varsinaiseen tehtävään.
Joskus ryhmät eivät tästä kuohuntavaiheesta tietenkään selviä, vaan se johtaakin ryhmän hajoamiseen. Ehkä itselläni on ollut sen verran vähän kokemusta ryhmistä, joissa tästä vaiheesta olisi todella aidosti päästy eteen päin, että sen takia se kuohunta on tuntunut niin pelottavalta. Joka kerran, kun konflikti pystytäänkin ratkaisemaan kaikkia osapuolia kunnioittavalla tavalla ja sen äärelle todella uskalletaan pysähtyä tuntemaan ja elämään läpi kaikki pintaan nousevat vaikeat tunteet, olen yllättynyt.
Joskus kannattaa hajota
Mieleni on jo kuohunnan alkumetreillä ehtinyt valmistautua kaikkein pahimpiin skenaarioihin, mihin tilanne voisi johtaa. Kun lopputuloksena onkin yhteisymmärryksen lisääntyminen, olen häkeltynyt. Pikku hiljaa alan uskaltaa mennä rohkeammin kohti konflikteja. Ehkä pikku hiljaa voinkin luopua siitä tutusta itseni pienentämisestä, muiden tunteiden kannattelemisesta ja itseni hylkäämisestä yhteisen edun nimissä ja luottaa siihen, että ehkä minunkin ajatukseni, tarpeeni ja tunteeni voidaan kohdata arvostavasti ja myötätuntoisesti. Ehkä rajojeni ilmaisu ei johdakaan mihinkään pahaan. Ja vaikka se sitten johtaisikin ryhmän hajoamiseen niin ehkä sellaisessa ryhmässä ei kannatakaan olla pidemmän päälle mukana, johon en mahdu kokonaisena ihmisenä omien tarpeiden kanssa. Ehkä ryhmän hajoaminen konfliktin lopputuloksena voi olla myös hyvä asia, jos siinä tulee näkyväksi ryhmän sisällä piilossa olleet ristiriitaiset tarpeet tai arvot. Tällöin on kaikkien edun mukaista jatkaa eri suuntiin.
Mottonani on ennenkin ollut mennä kohti sitä, mikä pelottaa ja tuntuu vaikealta (muistatko vielä pettymystenkeräilyn?). Joten ehkä konfliktien välttelyn ja pakonomaisen sovittelun sijaan alankin harjoitella konfliktien kohtaamista. Ehkä annankin jatkossa yhä useammin mahdollisuuden kuohunnalle ja sitä kautta kehittymiselle niin itselleni kuin muillekin. Ei muuta kuin kohti korjaavia konfliktikokemuksia!
Onko sinulla korjaavia kokemuksia konflikteista? Kommentoi tekstiä tai lähetä viestiä, kuulisin mielelläni muidenkin kokemuksia.
Muita Reben tekstejä:
Miten päästä yli pettymyksistä? Tarina siitä, miten minusta tuli epäonnistumisen asiantuntija
Kuka minä olen puhumaan rakkaudesta?
Kun rakkaus ei mahdu laatikkoon
Tulin tänne tuottamaan pettymyksiä – eikä se haittaa
0 kommenttia