Miten päästä yli pettymyksistä? – Tarina siitä, miten minusta tuli epäonnistumisen asiantuntija

21.08.2024 | Itsetuntemus, Muutos, Tunteet | 0 Kommenttia

Olen paljon pohtinut luottamusta elämään ja itseeni, omiin unelmiini ja toiveisiini. Olen kova haaveilemaan, toivomaan parasta ja menemään täydellä innolla kohti suuria visioita. Ja olen myös kova pettymään. Suuret unelmat ja suuret pettymykset. Elämä ei usein ole mennytkään niin kuin minä olen toivonut.

On tullut osumaa niin työ- kuin rakkauselämässäkin. Kun jokin uusin ihastukseni tai luova keksintöni ei olekaan lähtenyt sellaiseen lentoon kuin omassa mielessäni olin toivonut, tipahdan tuohon vanhaan tuttuun inhokkitunteeseen, pettymykseen. Miten karvaalta se maistuukaan joka kerran. Yäk! En minä taas tätä makua halua! Minä haluan vaaleanpunaista hattaraa! mieleni huutaa ja vastustaa.

Torjutuksi tulemisen terapia

Tänä kesänä minä päätin viimeinkin tehdä tuttavuutta tämän inhokkitunteeni kanssa. Kaikki lähti siitä, kun ystäväni linkkasi minulle videon “rejection therapysta” eli vapaasti suomennettuna torjutuksi tulemisen terapiasta. Kyse ei ole mistään virallisesta terapiasuuntauksesta, vaan ennemminkin haasteesta, jossa tarkoituksena on altistaa itseään torjutuksi tulemisen kokemuksille (eli pettymyksille) päivittäin ja sitä kautta vähentää torjunnan (tai pettymyksen) pelkoa. Alun perin kanadalaisen kirjailijan Jason Comelyn keksimä menetelmä tuli tunnetuksi, kun amerikkalainen yrittäjä Jia Jiang teki siitä 100 päivän haasteen Youtubeen ja myöhemmin TED-talkin, jonka voit katsoa täältä.

Tämän videon katsottuani päässäni meni jokin uuteen asentoon. Olin ollut pitkään hieman alamaissa. Elämäni tuntui vain yhdeltä isolta pettymysten sarjalta ja koin olevani jumissa, jatkuvasti pelkäämässä uusia pettymyksiä. Yhtäkkiä tajusin, että tämähän onkin se juttu, mitä minä olen koko elämäni harjoitellut. Että ehkä minä voinkin tulla hyväksi tässä. Mitä jos minusta tulisikin pettymysten keräilijä ja epäonnistumisen asiantuntija?

Eräällä junamatkalla aloin kirjoittaa muistivihkooni ylös kaikkia mieleeni tulevia epäonnistumisen kokemuksia elämäni varrelta. Aloin koota Epäonnistumisen asiantuntijan CV:tä. Samalla kun keräilin epäonnistumisia CV:seeni, listasin niiden viereen myös aina tärkeimmän opin, mitä kyseinen kokemus oli minulle antanut. Tuntui, että kerrankin minulla on CV, joka todella kertoo minusta ja osaamisestani jotain oleellista.

Ensimmäiseksi listaani tuli jäätyminen televisiokameroiden edessä 5-vuotiaana. Olin lastenohjelmassa, jossa minua pyydettiin yhtäkkiä laulamaan omatekemäni meriaiheinen kappale. En todellakaan tiennyt, että minun olisi pitänyt opetella joku laulu ulkoa ohjelmaan tullessani. Muistan ikuisuudelta tuntuvat painostavat minuutit, kun seison hiljaa aivan jäätyneenä ja kaikki odottivat minun laulavan. Lopulta laulaa lurautin heiveroisella äänelläni ensimmäisen lauseen, mikä minulle tuli merestä mieleen ja toisin sitä samaa lausetta pari kertaa. Tästä kokemuksesta jäi päällimmäisenä muistona häpeä ja halu olla laulamatta koskaan enää julkisesti. Kun ohjelmaa vielä näytettiin uusintoina pari vuotta myöhemmin ollessani jo koulussa ja sille naureskeltiin, tunsin olevani maailman epäonnistunein ihminen. Nyt aikuisena näen kuitenkin tuon heiveröäänisen tytön rohkeana tyyppinä, joka tiukan paikan tullen ei luovuttanut vaan keksi jotakin. Nyt voin ylpeänä sanoa, että se oli ensimmäinen kerta, kun improvisoin yleisön edessä. Esiintymiseni muuten löytyy yhä Ylen Elävästä arkistosta täältä (ylin video heti Ti-ti Nallen kaverit -otsikon alla, jossa on nallen kuva).

En ala ruotia tässä kaikkia elämäni pettymyksiä, halusin antaa vain yhden esimerkin. Joka tapauksessa sadan päivän rejection therapy -haasteesta inspiroituneena ehdotin tänä kesänä juuri luodulle performanssiryhmälleni hieman vastaavaa kokeilua. Kutsuin sitä itse pettymysten keräilyksi, sillä tunteena pettymys oli juuri se, minkä kohtaamista halusin harjoitella. Tuntui, että pettymysten pelko esti minua kokeilemasta ja yrittämästä monia asioita. Pelkäsin toisin sanoen epäonnistumista ja siitä seuraavaa pettymystä.

Taustalla hylätyksi tulemisen pelko

Sain mukaan muutaman ystävän ensimmäiselle pettymystenkeräilymatkalle. Tavoitteena oli siis lähestyä tuntemattomia ihmisiä kaupungilla, kysyä jotakin sellaista, mitä normaalisti ei aivan uskaltaisi ja mihin olisi todennäköistä (muttei aivan mahdotonta) saada kieltävä vastaus. Poissuljimme siis liian helposti saatavat torjunnat kysymyksillä, kuten “Voitko antaa minulle miljoona euroa?”. Sen sijaan kysyimme jotain, mikä meitä oikeasti kiinnosti, mutta hieman ujostutti kysyä.

Alun perin ajatukseni oli tehdä tätä haastetta leikkimielisenä kilpailuna, niin että ottaisimme aikaa tunnin ja hajaantuisimme tahoillemme keräilemään pettymyksiä ja voisimme lopuksi laskea, kuka sai eniten. Kaikkia kuitenkin jännitti sen verran, että päätimme toteuttaa ensimmäiset haasteet yhdessä kulkien.

Päädyin kysymään töitä (en saanut), mahdollisuutta tanssia yksi valssi kesken K-Pop-tanssitapahtuman (ei onnistunut), maalata kirjaston seinää, jota oltiin parhaillaan maalaamassa (en saanut) ja koitin saada tuntemattoman lukemaan minulle runoa kirjaston runohyllyllä (ei suostunut).

Saimme kuitenkin ilmaisia nonparelleja jäätelökioskilla (sen jälkeen kun jäätelömaistiaisia ei herunut), pääsimme kokeilemaan cheerleading-kannustusta koripallokentän laidalla ja opimme tanssimaan vähän jotain uutta tanssilajia, jonka nimen ehdin jo unohtaa. Lähtökohtaisesti kaikki ihmiset, joita lähestyimme erikoisilla kysymyksillä, olivat ystävällisiä. Useamman kanssa syntyi mukavat keskustelut ja suurin osa niistäkin, jotka vastasivat kieltävästi, tekivät sen lempeästi.

Ensimmäisen päivän pettymysten keräilystä opin, että ihmiset ovat suurimmaksi osaksi todella ihania, vaikka eivät suostuisikaan kaikkeen. Huomasin myös, että joka kerran juuri ennen uuden ihmisen lähestymistä minulle iski pelko ja häpeä päälle, teki mieli nielaista sanat ja kääntyä kannoillani. Tajuntaan iski kammottava hylätyksi ja nolatuksi tulemisen pelko. Normaalisti tässä vaiheessa jättäisin päähänpistoni toteuttamatta. Ystävät ympärillä kuitenkin rohkaisivat jatkamaan ja heti kun sain suuni auki ja kontaktin luotua, tunne helpotti. Jopa töiden kysyminen ei ollut lopulta niin noloa kuin ajattelin etukäteen. Opin muun muassa, että nuorisotyöntekijäksi vaaditaan kyllä alan koulutus (jota minulla ei ole), mutta siihen voi kouluttautua myös oppisopimuksella, mistä voi saada ihan palkkaa. Sitä en tiennytkään etukäteen!

Pienten pettymysten kohtaaminen

Opin, että itse asiassa kieltävän vastauksen saaminen ei tuntunutkaan kovin pahalta, vaan pahemmalta tuntui ylipäänsä tuntemattomien ihmisten lähestyminen. Siis pelko pettymyksestä olikin suurempi kuin itse pettymys. Toki tällä kerralla harjoittelimme sellaisilla kysymyksillä, jotka eivät olleet mitään suurimpia unelmiamme, vain pieniä, hassuja päähänpistoja. Mutta ehkä juuri sellaisten pienten pettymysten kohtaamisella voikin alkaa harjoitella pettymysten keräilyä.

Pikku hiljaa aion laajentaa tätä harjoitusta myös isompien unelmieni tavoittelemiseen. Mitä kaikkea voisinkaan olla ja kokeilla, jos en pelkäisi lopputulosta? Jos lopputulos olisi oikeastaan ihan sama? Tai jos tietäisin, että pystyisin kohtaamaan myös mahdollisen pettymyksen tunteen enkä välttelisikään sitä kaikin keinoin? Jos voisin jopa iloita siitä pettymyksestä, voinhan laittaa sen minun uuteen CV:seeni!

Jos pettymysten keräily kiinnostaa, tätä ideaa saa vapaasti käyttää! Kannustan jokaista kokeilemaan. Inspiroivia esimerkkejä löytyy somesta #rejectiontherapy

Jos haluat kokeilla, kuulisin mielelläni, minkälaisia havaintoja itse opit pettymysten keräilystä. Voit kertoa kokemuksestasi kommentoimalla tätä tekstiä tai julkaista somessa #pettymystenkeraily ja tägätä minut @rebe_lation (Instagram) tai @rebelationrebe (Facebook). Äläkä ihmettele, jos näillä hastageillä ei vielä löydy mitään. En ole saanut tätä kirjoitusta julkaisessani vielä aikaan tehdä tästä itse mitään somepostausta.