Henkisissä piireissä puhutaan paljon siitä, onko oman toiminnan motiivina pelko vai rakkaus. Ikään
kuin olisi jotenkin hienompaa tai henkisempää toimia rakkaudesta käsin.
Mutta entä jos pelottaa? Ei silloin voi vain vaihtaa vaihdetta rakkauteen ja unohtaa pelkoa. Vai voiko?
Minä haluan puhua pelosta. Siitä, kun tuntuu, että happi loppuu. Siitä, kun pää täyttyy katastrofiajatuksista ja mitä mielikuvituksellisimmista tavoista, miten kaikki voi mennä pieleen. Siitä, kun nielaisee omat mielipiteensä, vaikka haluaisi avata suunsa. Siitä, kun on keksinyt jonkun hienon idean, mutta pelottaa tuoda sitä julki. Siitä, kun tekee mieli mennä peiton alle piiloon maailmalta ja olla ihan näkymätön ja hiljaa. Tai tästä hetkestä, kun on julkaisemassa ensimmäistä blogikirjoitusta uudella alustalla, ja tekee mieli haudata oma teksti ikuisiksi ajoiksi pöytälaatikkoon. Kun mieli huutaa, että älä nyt mene sinne nolaamaan itseäsi. Miten ihmeessä tähän on tultu?
Kohti ikuista rakkauskuplaa
Lähdin etsimään itseäni terapian ja erilaisten henkisten ja tantristen kurssien ja koulutusten kautta noin kuusi vuotta sitten. Aloin tehdä valintoja, jotka tuntuivat vievän elämääni omannäköisempään suuntaan. Silloin ajattelin, että tekemällä omien arvojen mukaisia valintoja pääsisin eroon pelosta. Jollain tasolla toivoin, että ehkä sitten, kun todella toteutan itseäni ja teen vain asioita, jotka minua todella kutsuvat, lilluisin jossain ikuisessa rakkauskuplassa, missä kaikki olisi helppoa ja kevyttä.
Kuitenkin, mitä syvemmin olen itseeni tutustunut ja mitä lähemmäs olen päässyt omia unelmiani, sitä voimakkaampaa pelkoa olen joutunut myös kohtaamaan. Toki olen saanut kokea myös ihania euforisia rakkauskuplahetkiä ja keveyttä, mutta ei se ole ollut vain sitä.
Vuosi sitten perustin oman hyvinvointialan yrityksen monen vuoden harkinnan jälkeen. Naiivisti ajattelin, että sitten sitä vaan toteutetaan ideoita reippaasti ja rohkeasti. Todellisuudessa ensimmäinen vuosi yrittäjänä on ollut yhtä isoa pelkojen kohtaamisen oppikurssia.
Mielenkääntötemppu
Koskaan en ole ollut niin peloissani kuin toteuttaessani yritykseni ensimmäistä tantrista pienryhmävalmennusta. Minua pelotti, saisinko osallistujia ja jos saisin, miten kurssin osallistujat sen kokisivat, osaisinko suunnitella kurssikerrat tarpeeksi hyvin ja kuitenkin jättää tarpeeksi tilaa improvisaatiolle ja harjoitusten soveltamiselle lennossa. Pelotti niin hirmuisesti, että mietin, onko tässä edes mitään järkeä ohjata mitään kurssia, kun etukäteen menee niin valtavasti energiaa pelkäämiseen.
Silti, jos jotain olen viime vuosina oppinut, niin sen, että pelkoa kannattaa kuunnella. Se näyttäytyy usein siellä, missä on itselle jotain merkityksellistä. Ei minua pelottaisi, jos olisin tekemässä jotain yhdentekevää tai helppoa. Pelko näyttää usein suunnan, johon minun tulee kulkea. Se näyttää sen vähän kierolla tavalla. Kun pelko sanoo minulle: juokse karkuun, mene piiloon, älä ainakaan mene tuonne, se tarkoittaakin: nyt olet jännän äärellä, tuolla on jotain uutta ja ihmeellistä. Tuolla on jotain, joka haastaa kasvamaan ja oppimaan uutta. Täytyy tehdä pieni mielenkääntötemppu, että pelon viestin kuulee oikein.
Toki pelon alkuperäinen tehtävä on ollut varoittaa meitä oikeasta vaarasta. Siitä, että leijona vaanii nurkan takana valmiina hyökkäämään kimppuun. Harvoin kuitenkaan nykyään olemme todellisessa hengenvaarassa, vaikka kehollinen pelkoreaktio siltä saattaakin tuntua. Vaatii aikamoista uudelleen opettelua rauhoittaa oma mieli ja keho, kun pelon tunne iskee omaan systeemiin. Se lamauttaa tai saa pakenemaan houkuttelevien herkkujen, harhauttavien kotiaskareiden tai sosiaalisten menojen äärelle.

Hitaasti peiton alla työskennellen
Pelkoon tarvitaan vastalääkkeeksi turvaa, lempeyttä ja hyväksymistä. Hitautta. Näiden avulla minä lopulta toteutin paljon pelkäämäni ryhmävalmennuksen. Paljon hitaammalla aikataululla ja pienemmällä ryhmällä kuin olin alun perin ajatellut. Suunnittelin kurssia turvallisesti peiton alle kääriytyneenä ja sain turvakseni kurssille minua avustamaan kaksi ystävääni. Kerroin itselleni yhä uudelleen, että pelko kuuluu asiaan. Se on osa tätä prosessia. Kerta kerran jälkeen pelko tuntui pikkuisen laimeammin ja itse ohjaustilanteessa se katosi lähes kokonaan. Sain uskoa ja luottamusta siihen, että pelosta huolimatta tai ehkä jopa hieman sen ansiosta minä osaan ja pystyn. Parhaimmat harjoitukset syntyivät hetkessä, eikä niitä olisi voinutkaan suunnitella.
Harvoin kuulee uusista yrittäjistä, jotka kertoisivat julkisesti, että heitä pelottaa yrittäminen, pelottaa julkaista somepostauksia tai lanseerata uusia palveluja. Yrittäjistä, jotka kertoisivat, että hei, aloitin juuri ja olen vielä vähän epävarma ja keskeneräinen, eikä minulla ole vielä kymmenien vuosien kokemusta tästä alasta. Eikä se pelko silti vähennä omaa ammattitaitoa.
Meitä on varmasti kuitenkin muitakin, jotka tulemme esille omilla kasvoillamme, omilla ajatuksillamme ja ideoillamme, asetamme itsemme alttiiksi vähän epävarmoina ja pelokkaina, mutta teemme sen silti, koska seuraamme pelon näyttämää suuntaa. Suuntaa kohti omannnäköistä, pelottavan tuntuista, mutta merkityksellistä elämää.
Ja niin minä julkaisen nyt tämänkin tekstin, vaikka se pelottaa. Hui. Tässä minä nyt olen. Hei vaan.
Muita Reben tekstejä:
Kuka minä olen puhumaan rakkaudesta?
Kiitos jakamisesta!❤️ t.Yrityksestä haaveileva
Olipa inspiroivaa lukea ajatuksiasi. Pelko on kanssani usein ja annoit sille uudet vaatteet. Kiitos🥰