Kun rakkaus ei mahdu laatikkoon

Onko se rakkautta, kun ahdistaa?

Onko se rakkautta, kun ei mitään aikaan saa?

Onko se rakkautta, kun puhelinta tuijottaa,

aina uutta viestiä toiselta odottaa?

Vai onko se addiktiota toistuvaa?

Huomion kaipuuta koukuttavaa?

Pakonomaista tarvetta

tulla nähdyksi, kuulluksi, todistetuksi

joka ikinen hetki, jonkun toisen toimesta?

Vasta sitten minä olen olemassa,

kun sinä näet minut.

Vasta sitten ajatukseni ovat totta,

kun sinä kuulet ne.

Vasta sitten tunteeni ovat oikeita,

kun sinä vastaat niihin.

Kuin pieni lapsi

minä narkkaan huomiota

milloin mistäkin.

Kohde vain vaihtuu.

Ja joka kerran minä luulen,

että ilman juuri sinua

minä en yhtäkkiä osaa olla

yhtään mitään.

Että juuri sinut minä tarvitsen,

juuri sinut, juuri nyt

ja nyt

ja nyt

ja nyt.

Eikä mikään määrä

sinun huomiotasi riitä.

Tarvitsen koko ajan lisää,

isompia annoksia,

vahvempia validointeja.

Kuin pieni lapsi

minä itken itseni uneen,

kun et vastaakaan

kuiskauksen kokoiseen huutooni.

Ihan niin kuin pienenä

ei kukaan pystynyt täyttämään

loputtomalta tuntuvia tarpeitani.

Niin minä katson sinua

niillä samoilla lapsen silmillä

täynnä ihailua ja kaipuuta.

Ja kun et vastaa vuorokauteen,

minä menen siihen samaan hätään,

siihen samaan yksinäisyyteen,

siihen pienen lapsen kokemukseen,

missä minun tarpeeni olivat liikaa,

missä minä olin liikaa.

Missä minä jäin yksin

liian isojen tunteideni kanssa

ja opin, että ne ovat vaarallisia,

niin vaarallisia, ettei niistä

kukaan aikuinenkaan selviä.

Niin vaarallisia,

että ne kannattaa piilottaa.

Hys hys.

Älä itke.

Ei mitään hätää.

Ja niin minä opin piilottamaan

hädän, kiukun ja kauhun

niin syvälle ja niin hyvin,

etten enää itsekään näe niitä.

En minä ole vihainen ihminen.

Ei minulla ole mitään hätää.

Mutta enää tunteeni eivät olekaan niin piilossa.

Ne vuotavat ja ryöpsähtelevät esiin

piiloistaan yksi kerrallaan

ihan varoittamatta.

Ne haluavat tulla löydetyiksi

kuin aarteet.

Ja näitä aarteita minä haluaisin nyt esitellä sinulle.

Kuin pieni lapsi.

Katso, täältä löytyy tällainenkin!

Katso, miten minä osaan sittenkin huutaa!

Katso: tältä minun häpeäni näyttää!

Eikö ole hienoa?

Vaikka samalla minua pelottaa

päästää sinut lähemmäksi.

Sillä minä pelkään, että ehkä sinäkään et kestä.

Ehkä sinäkään et arvosta näitä aarteitani

vaan käännyt pois, pelästyt, hylkäät.

Niin kuin moni muu ennen sinua.

Pelkään, että jos näytän sinulle yhden aarteen,

ne kaikki muutkin paljastuvat sinulle ja

vyöryvät esiin valtoimenaan,

sellaisella voimalla,

että ne jyräävät alleen meidät molemmat.

Sillä luulen tietäväni jo etukäteen,

että ne ovat ihan liikaa,

kenelle tahansa.

Sillä jossain syvällä minä yhä luulen,

ettei minua voi kukaan rakastaa,

ei ihan täysin ja kokonaan,

sillä aina ennenkin minä olen ollut liikaa.

Liikaa tunteita,

liikaa tarpeita,

liikaa vaatimuksia

ja toiveita.

Liikaa läheisyyttä,

liikaa puhetta,

liikaa vitsejä,

liikaa kyyneliä.

Ja niin minä alan taas pienentää itseäni.

Että ehkä jos minä olisin vähän vähemmän,

ehkä silloin minä olisin rakastettava,

ehkä hieman pienempänä

hieman suppeampana

hieman haaleampana

minä mahtuisin

laatikkoon nimeltä parisuhde.

Ja samaan aikaan

sisälläni kasvaa viha

itseäni kohtaan,

tätä jatkuvaa itseni muokkaamista kohtaan,

tätä itseni kadottamista kohtaan.

En minä halua toimia näin.

En minä tahdo olla näin pieni ja haalea.

Ja juuri ennen kuin kutistun niin pieneksi,

etten tunnista itseäni enää ollenkaan,

minä hyppään ulos siitä laatikosta,

ja vannon, etten koskaan enää.

Valitsen viime hetkellä taas itseni

ja luulen, että se tarkoittaa,

etten voi myös valita toista.

En minä ole oppinut,

miten olla yhdessä niin,

ettei siihen yhteyteen katoa.

Miten säilyttää itsensä kokonaan

ja säilyttää myös yhteys toiseen?

Sen minä haluaisin oppia.

Ja minua hävettää, etten osaa.

Ja kaiken aikaa minä olen luullut,

että juoksen karkuun sinua,

koska sinä et kestä, koska sinulle minä olen liikaa.

Ja nyt huomaan, että kaiken aikaa,

ne minun tunteeni ja tarpeeni

ovatkin olleet liikaa minulle itselleni.

En ole uskaltanut jäädä katsomaan sinua,

tai sinua

tai sinua.

Sillä jos olisin jäänyt tarpeeksi pitkäksi aikaa,

olisin lopulta joutunut sinun silmistäsi näkemään

itseni kokonaan.

Olen ihan itse halunnut nähdä itsestäni

vain tietyt puolet

ne hauskat, valoisat

helposti rakastettavat.

Ja heti kun olen nähnyt jotain muuta,

en ole tunnistanut itseäni niistä,

en ole hyväksynyt niitä varjoisampia osia,

en ole itse ottanut niitä omikseni,

vaan luullut niitä sinun aiheuttamiksesi.

En ole itse rakastanut niitä

ja niinpä lähtemällä itse pois yhteydestä

olen voinut säilyttää illuusion itsestäni,

puhtoisen minäkuvan

vailla vihaa, mustasukkaisuutta, tarvitsevuutta.

Kapean, valheellisen minäkuvan.

Mutta nyt saa riittää.

Minä kaipaan olla totta.

Minä haluan katsoa itseäni kaikkialta,

kokonaan.

Minä haluan kutsua ne kaikkein varjoisimmatkin osat

mukaan, osaksi kokonaisuutta.

Minä haluan oppia rakastamaan

ne kaikkein pelottavimmatkin osat pois piiloistaan.

Ja silloin, jos minä itse kykenen niitä katsomaan,

jos minä itse kykenen niitä rakastamaan,

niin ehkä silloin minä kykenen näyttämään ne myös sinulle.

Ilman projisointia, vaatimuksia, piilottelua ja pakenemista.

Ja silloin, vaikka sinä et niitä osia minussa kestäisikään,

ei se haittaa.

Vaikka sinä kääntyisit pois ja sanoisit että minä olen sinulle liikaa,

niin en jäisikään ihan yksin, en jäisikään vaille rakkautta.

Sillä silloin minä en siltikään olisi itselleni liikaa,

silloin minä en itse hylkäisi itseäni.

Ja voisin olla ylpeä siitä, että kerrankin, minä uskalsin,

minä uskalsin näkyä kokonaan.

Se jos mikä on rohkeutta.

Rohkeutta rakastaa kokonaan.

Muita Reben tekstejä:

Kuka minä olen puhumaan rakkaudesta?

Rakkauskirje

Lamaantumisesta, ihan varmuuden vuoksi

Mitä jos seuraan pelkoa enkä rakkautta

0 kommenttia

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *