Silmiini on nyt viime päivinä sattunut somessa kirjoituksia anteeksiannosta, ehkäpä juuri siksi, että aihe on itselleni ajankohtainen. Olen sitä aihetta paljon pohtinut, ja ymmärrän mitä sillä haetaan. Ettei myrkyttäisi omaa mieltään vihalla ja katkeruudella.

Asiaan sisältyy minun näkökulmastani mutta, se ei ole ihan niin mustavalkoista kuin joskus ehkä annetaan ymmärtää. Joskus jopa tuntuu, että tuolla asialla syyllistetään tai painostetaan uhria, vaikka kuitenkin lopulta tarkoitus on hyvä.

Katson nyt asiaa nimenomaan uhrin näkökulmasta.Tästä aiheesta olen saanut omakohtaisia kokemuksia, joita en nyt kuitenkaan avaa sen tarkemmin tässä.

Kun aikaa kuluu, tapahtuneiden asioiden kanssa voi oppia elämään. Ilman, että ne vievät aina kontalleen taikka aiheuttavat lamaantumista.
Niitä ei tarvitse joka päivä miettiä, mutta mukana ne kyllä kulkevat, keho muistaa.
Mutta se anteeksianto, ei sitä voi tehdä kenenkään käskystä tai vain päättämällä. Se joko tulee, taikka ei tule.
Siihen itsensä pakottaminen tuo vain uuden taakan ja paineen suorittaa asia. Eikö tärkeintä kuitenkin olisi se, ettei lähtisi itse koston tielle tai vahingoittamaan muita?

Äsken lukemassani aiheeseen liittyvässä keskustelussa mainittiin, että ei kukaan halua olla paha tai valitse sitä, esimerkkinä käytettiin pedofiiliä.
No ei varmastikaan se ole kenenkään valinta tai unelma.

Mutta voisiko siinä olla valinnan paikka, että toteuttaako mielihalujaan, tekeekö pahaa.
Vai pyrkiikö muuttumaan ja vaikka hakemaan apua.
Ja erityisesti, jos teot jatkuvat pidempään, joka kerta olisi mahdollisuus toimia toisin.
Tekijä voi perustella itselleen tekoaan vaikka millä tavoin, hakea oikeutusta sille mielessään.

Jos kokee jotain hyvin rikkovaa ja loukkaavaa, oli se sitten fyysistä tai henkistä, on ihan liikaa vaadittu lähteä antamaan anteeksi.
Se voi tulla joskus, sen kyllä tuntee kun niin aidosti käy.
Mutta pakottaminen itsensä siihen voi traumatisoida vain enemmän, koska mielestäni siinä toimitaan itseään vastaan.

Ajatuksiini voi vaikuttaa vahvasti se, että oma suruprosessini on vielä pahasti kesken. Joskus myöhemmin voin olla eri mieltä.
Mutta juuri nyt minusta kumpuaa tämmöinen ajatus, ja sallin itselleni olla tässä tilassa. En kykene antamaan anteeksi, mutta en myöskään vello katkeruudessa. Sallin asian olevan nyt näin, ja itseni tässä kohdassa, haluan antaa itselleni myötätuntoa piiskaamisen sijasta.

En osaa oikein sanoa olenko antanut anteeksi aidosti vaikka 20 vuotta sitten tapahtuneita asioita.
Olen oppinut lähinnä elämään niiden kanssa ja pyrkinyt käsittelemään niitä jotta välttyisin samankaltaiselta kohtelulta.
Mutta aina ei voi ihan kaikkeen varautua vaikka kuinka pyrkisi tekemään työtä itsensä kanssa, asioita tapahtuu silti.