Kolmas luku
Lyhyt sisäänheitto:
Tarinassani pyrin välttämään kovin yksityiskohtaisia viittauksia muihin ihmisiin. Kaikki elämäni varrella tapaamani ihmiset kuitenkin ovat luonnollisesti osa tarinaani ja ovat vaikuttaneet vuorovaikutuksellaan jossain määrin elämäni kokemiseen. Viittaukset muihin henkilöihin pyrin kuitenkin pitämään neutraaleina.
Tarkoitus ei siis ole osoittaa ketään syylliseksi omasta pahasta olostani, lähinnä kertoa ja kuvata mistä tekijöistä tuo paha olo ja kauhun kokeminen koostui.
Aloin oireilla elämässäni kokoajan voimakkaammin. Pahoinvointi sisälläni oli hurjaa ja kokonaisvaltaista. Koin, että parisuhteessa sisäisyyteni ei tullut nähdyksi ja aloin katkeroitua. Asiat tapahtuivat minulle ilman tietoisesti tehtyjä valintoja. En ymmärtänyt itseäni, olihan minulla ulkoisesti kaikki todella hyvin. Ystävällinen ja kiltti puoliso, asunto ja lapsia. En ymmärtänyt eläväni elämääni uhrin roolista. Koin että vanhemmuuden vastuu oli minulle liikaa, enkä kyennyt näkymättömyydestä käsin pyytämään siihen edes tukea. En osannut sanoittaa itseäni ja sisäisiä kokemuksiani. Kuinka edes olisin voinut tulla nähdyksi, kun en osannut itseäni sanoittaa?

Mielikuvani perhe-elämästä oli ollut varsin erilainen, jonka sitten kohtasin todellisuudessa. Koin itseni sisäisesti hylätyksi ja sivuutetuksi. Näkymättömyyden strategia ja mitättömyyden kokemus oli totta voimakkaammin kuin koskaan ennen. Koin syvää, eksistentiaalista yksinäisyyttä. Sisäinen paniikki alkoi kasvaa.
Synnytykset olivat traagisia, traumaattisia ja kivuliaita. Esikoiseni syntyi kolme kuukautta liian aikaisin pikkukeskosena. Dissosioin koko tapahtuman ajan järkyttävistä ja äkkiä alkaneista supistuksista, niiden turhaksi todettujen estolääkityksen kautta, supistuksia kiihdyttävään lääkitykseen ja räjähtävään sikiöpussin kanssa synnyttämiseen. Pelkäsin järkyttävän paljon. En halunnut synnyttää, koska pelkäsin lapseni kuolevan. Halusin synnyttää, koska tiesin, että lapsi kuolee, jos en synnytä. Pienen sydämen äänet alkoivat hiipua ja lakkasivat lähes kokonaan. Elin sisäisyydessäni läpi järkyttävintä ristiriitaa, jota synnyttävässä tilanteessa oleva henkilö voi elää. Mieleni suojeli minua keinoilla joilla voi. Tuskaa ja järjetöntä kipua kokiessani, samalla olin ikäänkuin irti kehostani ja kykenin oudolla tavalla tarkkailla tapahtumaa sivusta.
Veriset lapsivesinesteet levisivät pitkin synnytyssalin seiniä, myös lääkärien ja hoitajien päälle, kun ensimmäinen lapseni tuli maailmaan. Kilon painoinen lapseni otettiin suoraan synnytyskanavasta lämpöpussiin ja vietiin teho-osastolle. Sairaalalaitteiden sekä henkilökunnan tuottama hektinen ympäristö vaihtui hetkessä täydelliseen hiljaisuuteen kun jäin yksin, verisenä, taas kerran hylättynä ja syvästi traumatisoituneena makaamaan synnytyspöydälle.
Tuossa järkyttävässä erillisyyden hetkessä minuuteeni tuli totaalinen kadotus. Näkymätönkin hävisi olemasta. Mieli suojeli tuolta syvästi järkyttävältä kokemukselta dissosioimalla ja koin sisälläni käsittämätöntä merkityksetöntä tyhjyyttä. Ensimmäinen synnytyskokemukseni oli alusta asti pelkkää traumaa.

En itkenyt, en tuntenut mitään. Ikäänkuin minua ei olisi ollut olemassa lainkaan. Minussa ei liikkunut mitään. Jostain kaukaa tavoitin ajatuksen ja kokemuksen siitä, että tämä ei voi tapahtua, tämä ei voi olla totta. Samaan aikaan koetin alkaa ymmärtää sitä mitä tapahtui ja minne kaikki ihmiset ympäriltäni hävisivät. Tuon järkyttävän ja lohduttoman kokemuksen myötä masennuin vakavasti ja syvästi.
En osannut erottaa tuota sisäistä tilaa edellisistäkään oloistani, olinhan elänyt muutoinkin alitajuisesti helvetin pelossa, joten tietty musta pelko ja epätoivo oli ollut aina luonani. Nyt nuo tilat syveni ja ne alkoivat vallata alaa laajemmin elämän kokemisesta.
Selviydyin elämästä ja suoritin rooliani esikoiseni keskoskaapin äärellä. Lääkärit eivät antaneet toivoa. Massiivinen aivoverenvuoto, vasen aivopuolisko täynnä verta. Kuolema oli kokoajan kuiskauksena läsnä. Ristiriitojen kokeminen lisääntyi. Kykyni kantaa todellisuutta oli niin heikko, että elin todellisuuden vieressä. En kyennyt tuntemaan tunteitani. Tunteiden tuntemattomuuden kautta minusta tuli vieras olento myös itselleni.
Esikoiseni dramaattiset sairaalavaiheet päättyivät aikanaan ja hän selvisi erinomaisen ja odottamattoman hyvin fyysisesti kaikista haastavista koetuksistaan. Itsestäni sen sijaan oli muodostunut entistäkin hauraampi ja mieleltäni täysin valoton ja iloton. Esikoiseni jäi vaille rakastavaa ja uudesta elämästä iloitsevaa äitiä.
0 kommenttia