Onnellisuus on sisäinen tila, jota ei määrittele ulkoiset olosuhteet. Tuon ymmärrettyään, ei tarvitse enää tavoitella pakonomaisesti kuuta taivaalta.

Ei silti, melkoinen seikkailu piti allekirjoittaneenkin kokea, ymmärtääkseen se, ettei tavoittelemani hyvä ole tuolla jossain. Itseni ulkopuolella. Vaan se löytyy tutkailemalla itseä sisältä.

Mitä voimakkaampia ärsykkeitä toiset ihmiset tai esimerkiksi olosuhteet itsessä aiheuttaa, sitä vahvempi on tarve tarkastella sitä mihin lopulta tunnetasolla reagoin.

Mitä enemmän olen halunnut itseeni tutustua, sitä suuremmaksi on tullut tarve löytää peiliä toisesta ihmisestä ja kaiken tuon kautta olen oppinut luottamusta toisiin ihmisiin.

Oman menneisyyden kohtaaminen ei ole aina helppoa. Tarkoittaahan tuo samalla sitä, että tarvitsee kyetä kohtaamaan mitä erilaisimpia ikäviä tapahtumia ja niihin liittyviä tunteita.

Omalla kohdallani kun historia ei ole ollut ollenkaan helppo, ei ole ollut helppo myöskään kohdata itsessä kaikkea tuota. Silti tänään ymmärrän sen, että minun kohdallani kaiken kohtaaminen on ollut ainoa vaihtoehto.

Aikanaan esimerkiksi pelkäsin ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita. Samalla peläten kuollakseni kaikenlaista liikkumista, oli kyse sitten apostolinkyydistä, autolla liikkumisesta tai puhumattakaan julkisilla liikkumisesta.

Kävellen liikkuminen ahdisti käsittämättömän paljon. Siksi aikanaan olin pitkiä aikoja sisällä. Kun sitten aloin kohdata noita pelkoja, ensimmäiset matkat olivat postilaatikolle ja takaisin. Seuraavalla kertaa yhden valopylvään välin pidemmälle jne. Autolla liikkumisen siedätyshoito ajoittui aikaan, jolloin opiskelin. Ensimmäinen opinahjo oli reilun 10 km päässä.

Pari vuotta, kun tuota matkaa sahasi säännöllisesti, oli luontevaa siirtyä kulkemaan reilun 100 km matka ammattikorkeaan. Julkinen liikenne tuli kuvaan, kun opinnot siirtyivät Pohjois-Suomesta Etelä-Suomeen.

Seuraava vaihe prosessia olikin yrittäjäksi ryhtyminen opintojen jälkeen. Ensin ajeltiin noita sadan kilometrin matkoja, kunnes yhtäkkiä eräs yhteistyö toi pelkkää työmatkaa säännöllisesti 1500 km neljän vuoden ajalle. Tuolla periodilla lukemattoman monta kertaa ajellessa mietin sitä, kuinka itseen ja omaan historiaan sekä omiin tunteisiin tutustuminen oli tuonut minut hetkeen missä kykenin liikkumaan vapaasti.

Aivan samanlaisen vapauden koen koittaneen suhteessa erilaisiin riippuvuuksiin. Ilman itseni, historiani ja varsinkin omien tunteiden kohtaamista nuo riippuvuudet olisivat tuhonneet minut.

Monasti huomaan miettiväni sitä, kuinka monella tapaa elämäni on ollut haasteellista, mutta samalla äärettömän antoisaa. Eikä vähiten nykyhetkessä siksi, kun elämästä on riisuttu pois kaikki ylimääräinen, niin aito onnellisuus on läsnä koko lailla pienissä asioissa.

Eikä tuo silti tarkoita sitä, ettenkö yhä osaisi unelmoida suuresti. Ehkä aiempaan verrattuna, sillä erolla, että enää nykyään nuo unelmat eivät kasva vaatimuksiksi, vaan ovat tietynlaisia suuntaviivoja, matkalla kohti yhä syvenevää itsetuntemusta.

Tämä on minun polkuni. Minun näköiseni elämä.