Toinen luku

Lyhyt kuvaus. Tämä teksti sisältää erittäin totuudenmukaista, rehellistä ja avointa kuvausta elämästäni ilman sen kummempia hienotunteisuuksia. Toivon, ettei kertomus herätä kenessäkään vastenmielisyyttä. Mutta jos herättää, niin olkoon niin, en kykene asiaan vaikuttamaan.

Tuo uskomusmaailma jota aiemmassa tekstissäni kuvasin, ohjasi elämääni ja sen vaiheita. Pelkäsin valtavan paljon Jumalaa ja saatanaa. Nuo voimat olivat elämäni suurimmat taustavaikuttajat. Pelkäsin niitä tiedostamattani ja ymmärtämättäni asian laitaa. Pelko on oikeastaan lievä sana. Todellisemmin kuvattuna sisäisessä kokemuksessani elin kauhussa. Kauhuelokuvaa todeksi. Hermostoni oli jatkuvasti virittyneenä kaikkein pahimman varalle, tuskallisen ja hirvittävän, ikuisen helvetissä palamisen varalle.
Minusta tuli perfektionisti. Pelkäsin, että jos teen virheitä, joudun ikuisiksi ajoiksi helvettiin.

Minuudestani rakentui hauras ja heikko, pelkäävä ja paniikinomainen. Koin itseni aivan mitättömäksi ja arvottomaksi, turhaksi ja täydellisen kelvottomaksi.
Näkymättömään identiteettiin ja pelkoon samaistuen lipui elämäni eteenpäin kuin itsestään ja minä sen mukana mustaan masennuksen viittaan kääriytyneenä. En itse osannut ohjata elämääni tai tehdä valintoja oman tahtoni mukaan, vaan tuo pelko ja hätä minussa, nuo uskomukset minussa, niistä käsin tein valinnat elämässäni.

Koitin luoda ystävyyssuhteita, mutta en osannut. En ymmärtänyt miten yhteyttä luodaan. Miten olisin voinut osatakkaan, näkymättömästä on vaikea luoda. Ihmissuhdetaitoni oli kehnot. Koin yksinäisyyttä, vaikka olin osa valtavan suurta yhteisöä.

Tuossa sisäisessä tiedostamattomassa tilassa tapasin entisen aviopuolisoni ja lasteni isän.
Oli kuin paratiisi olisi hetkeksi laskeutunut maanpäälle. Huumaava rakastumisen kokemus. Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun huuma haihtui ja tilalle palasi tuo sama sisäinen mitättömyyden kokemus, josta käsin olin suhteessa. Tuo strategia minussa sabotoi suhdetta omalta osaltani. Jälleen tiedostamattani. Elin tietysti ainoana todellisuutena sitä kokemusta, jota sisäisyydessäni koin.

Tämä seuraava lienee koko oman tarinani traagisin kohtaus: Sain kolme lasta ilman, että olisin itse halunnut synnyttää heistä yhtäkään.

Synnytin lapseni tuolloisen uskomusmaailmani tähden ja sen ohjaamana. Etten joutuisi helvettiin. Että täyttäisin Jumalan käskyt.
En ollut yksilö, joka päättää itse, olin osa yhteisöä, jolla oli yhteinen, kollektiivinen, omatunto.
Ollessani osana tuota yhteisöä, en kyennyt ajattelemaan itsenäisesti tai tekemään päätöksiä. En ollut tietoinen siitäkään, etten olisi halunnut lapsia. Sen vain piti tapahtua itsestäänselvästi. Olin nainen, olin naimisissa, olin hedelmällinen, eli tulin itsestään selvästi äidiksi. Kuulostaako absurdilta? Elin tuossa absurdissa todellisuudessa, joka oli totisinta totta minulle.

Kuinka paljon olenkaan tuntenut katkeruutta ja vihaa, epäoikeudenmukaisuutta, itsesyytöstä. Kuinka paljon pohjattoman syvää surua ja massiivista häpeää, sen jälkeen, kun aloin pikkuhiljaa vuosien saatossa ymmärtämään, kuinka asiat kohdallani aivan oikeasti olivat. Kun lopulta sokeuteni loppui, suomut putosivat silmiltäni, ja aloin elää oman tahtoni mukaan.