Osallistuin keskustelupiiriin, jossa parikymmentä iältään  35-85 -vuotiasta naista ja miestä kokoontui keskustelemaan meitä kaikkia kiinnostavasta aiheesta: sukupolvikohtaamisista. Siitä, miten kiireiset keski-ikäiset ja heitä vanhemmat ihmiset voisivat kohdata toisensa tasa-arvoisina aikuisina, vaikka ovat eri ikäisiä ja erilaisessa elämäntilanteessa. Yhteiskunnassamme on vuosien saatossa syntynyt sukupolvien välinen kuilu ja pohdimme sitä, mikä saa eri-ikäiset ihmiset välttelemään toisiaan: nuoremmat, joilla on hektinen arki, saattaa väsymyksestä tai muusta syystä käyttää kiirettä osin tekosyynä. Toisaalta moni vanhempi antaa tilaa, koska ajattelee, ettei halua olla vaivaksi tai häiriöksi.

Syvällä sisällä on kuitenkin ihmisen perustarve olla yhteydessä toiseen. Kumpikin osapuoli kaipaa toista, mutta sen sijaan, että lähestytään, niin pysytäänkin omissa poteroissa, omassa kuplassa. Aletaan olla tilanteessa, että on tullut aika puhkaista kuplat ja tulla ulos toisiamme kohti. Se on win-win, jossa kumpikin osapuoli voittaa: nuorempi aikuisista saisi kenties käytännön apua tai henkistä tukea vanhemmaltaan ja vanhempi taas saa kokea merkityksellisyyttä, kun voi olla avuksi. Jos se ei omien vanhempien kanssa syystä tai toisesta ole mahdollista, voi tuo vanhempi olla kuka tahansa isoäidin tai -isän tehtävään sopiva henkilö.

Oletusten ja varsinkin väistelemisen kaava on aika vahvasti suomalaisten geeniperimässä. Olemme niin yksityisiä henkilöitä, ettemme uskalla kurottaa toista kohti siinä pelossa, että häiritsisimme. Tai, että avun pyytäminen on heikkouden merkki. Jostain syvältä tulee uskomus, että on parempi vetäytyä mieluummin omiin oloihinsa ja pärjätä yksin, kuin pyytää tai tarjota apua ja tulla torjutuksi.

Yksi syy erillään pysymiseen voi myös olla pelko: kun ei tiedetä, miten vanhenemiseen ja kuolemaan tulisi suhtautua, niin turvallisempaa on vältellä koko aihetta. Sama pätee moniin muihinkin vaikeasti kohdattaviin aiheisiin.

Ratkaisun avaimet löytyvät kahdesta merkittävästä asiasta. Toinen on TARPEIDEN TUNNISTAMINEN ja NIIDEN ILMAISU, toinen on KOMMUNIKOINTI. Suurin haaste on se, ettei puhuta! Kun tehdään tiettäväksi kummankin osapuolten tarpeet ja toiveet, niin vuorovaikutus helpottuu. Kun ilmaistaan avoimesti ja vastuullisesti tunteita, niin ei tarvitse arvailla, eikä olettaa ja tulkita väärin. Vaikenemisen ja vetäytymisen sijaan puhuminen avaa lukkoja ja vapauttaa turhia jännitteitä, mikä ei palvele ketään.

Siinäpä se onkin, koska moni ei vielä vanhanakaan tunnista tai uskalla tunnustaa, mitkä omat tarpeet ovat – saatikka, että osaisi ne selkeästi kertoa. Moni on tottunut asettamaan aina muut edelle ja työntämään omat tarpeensa sivuun. Viimeistään nyt on hyvä kysyä itseltään:

Mitä minä tarvitsen? Mitkä ovat fyysiset, emotionaaliset, mentaaliset ja henkiset tarpeeni?

Lisäksi tarvitaan kykyä asettaa selkeät rajat: ”Kiitos, kun tarjouduit, mutta nyt ei sovi” tai ”Nyt en jaksa”. Se, että sietää kieltävän vastauksen punnitsee todellista aikuisuuden tasoa. Se taas edellyttää kykyä kasvaa ulos hylätyksi tulemisen traumoista ja suhtautua tilanteeseen aikuisen tilasta käsin hyväksyvästi ja vastuullisesti. Toinen toistemme tilaa ja tarpeita kunnioittaen.

Me tarvitsemme nyt toisiamme ja on tullut aika luoda UUDENLAISTA KULTTUURIA jossa sukupolvet voivat kohdata ja tukea toinen toisiaan. 

Kun ollaan aidosti kiinnostuneita toisesta ihmisestä, kysytään, kuunnellaan ja tutustutaan, niin erillään pitäneet raja-aidat kaatuvat. Yhteys vahvistuu.

Meitä kaikkia tarvitaan. Eri-ikäiset tietävät eri asioita ja voimme oppia toinen toisiltamme. Se, mikä erityisesti meiltä puuttuu, on vanhojen viisaiden elämänkokemus, joka juurruttaa ja tuo vakautta häilyvään maailmaan.  

Meitä kutsutaan nyt yhdistämään voimamme ja vahvistamaan keskinäisiä siteitä. Se ei loppujen lopuksi edes vaadi kovin isoja asioita, mutta TAHTOA tarvitaan. Tämäkin kokoontuminen osoitti, miten valtavasti voimaa tällaisesta voi saada! 

Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää?