On niin kovin vaikeaa kestää keskeneräisyyttä. Välivaiheita. Metamorfooseja ja epäilyksiä siitä, loppuuko tämä koskaan. Vaikka tiedän sen hekumallisen tunteen odottavan minua: sen, kun kaikki onkin asettumassa linjaan, pääsemässä oikeuksiinsa. Siitä minä pidän! Kun näen ja ennen kaikkea tunnen järjestäytymisen mielessä, kehossa, ympärillä. Olen linjassa. On helppo hengittää, on helppo sekä vetää että pitää omat rajat, on helppo huomioida muita, on yksinkertaisesti vain seesteistä, lempeää ja turvallista.

Mutta nämä ikuiset välivaiheet. Kuka niitä jaksaa? Kuka kantaa silloin, kun en täysin hahmota kuka olen ja miksi olen tulossa? Mihin turvata silloin, kun mieli seilaa menneen, nykyisyyden ja tulevan porteilla niin tiuhaan, että se aiheuttaa pohjatonta väsymystä, migreenejä, riittämättömyyden tunnetta ja epävarmuutta. Toisinaan jopa syvää toivottomuutta ja turvattomuutta. Mihin silloin turvata, kun ei voi turvata itseensä? Entäpä jos luottaminen on yksinkertaisesti liikaa? Ei ole mitään mihin luottaa?

Voisi kuvitella, että uni suo hetken pehmeyden ja lempeyden kaaokseen, jota mieli päivisin tanssittaa. Sen sijaan uni vie mukaansa täysin uusille kierroksille, johon kauhun kangastukset piirtävät repaleista verkkoaan:

Joka ilta nukkumaan mennessä olen kuin varjo itsestäni
Peilistä katsoo lettipäinen suloinen tyttö
Kuuden vanha
Silmät surun ja toivon sorretussa tilassa
Ei aivan tiedä kumpaa enemmän
Hivenen väistää katsetta kohdatessa
Ei kuitenkaan kokonaan

Häivähdyksiä, korotettuja ääniä, tunnelmia
Keho turta ja samaan aikaan valpas, kiihtynyt
On pelottavaa alkaa nukkumaan
On turvatonta nukahtaa
Kuka suojelee minua, jos nukahdan

Yöllä voi tapahtua mitä tahansa
Kalman kosketus saavuttaa kylmällä maantuoksuisella kädellään
Olen lukittuna jaloistani sänkyyn, en pysty liikkua
Ajatukseni vilkkaita, jotka lentelevät hirviöiden kanssa alitajuntani saarrekeilla

On vain pelko ja kylmät varpaat
Ehkä ne alkavat jo maatua
Ehkä minäkin näivetyn pikkuhiljaa
Taistelu on turhaa
Kun tietää jo voittajan
Enkä se ole minä

Yöt koostuvat
mätänevistä ruumiskasoista
Suustani tulee pieniä matoja
Mätänenkö todella
Mitä tämä unisymboliikka merkitsee
Mitä tämä kaikki kauheus minulle yrittää kertoa

Yöni ovat pimeitä, pitkiä, kauhun kangastuksia
Aamun sarastus on merkki pienestä voitosta,
jonka päivätajuntani ymmärtää
Olen hengissä
Ainakin

Minun on aina ollut vaikea sietää keskeneräisyyttä. Näyttää sitä, etten osaa enkä pysty. Se on ollut häpeällistä: se on asetettu häpeän leimaksi minuun. Olen ottanut sen osaksi itseäni jollakin kierolla ja tutulla tavalla. On ollut myös hyvin vaikeaa elää jatkuvien paradoksien keskellä. Haluaisin omistautua jollekin ja samalla olla kaikista ja kaikesta täydellisen vapaa.

Lisättäköön, että mieleni on oikullisen hyvä keksimään lisää ja lisää paradokseja. Eri mieleni osat huutelevat toisilleen, käyvät kiivasmielistä sotaa, jota saan aikuisminälläni seurata ja toisinaan lapsiminällä vajota kaaoksen ja metelin tuomaan turvattomuuteen, johon auttaa vain täydellinen hiljaisuus ympärilläni. Ehkä lempeä liike, sauna, kosketus. Mutta ei ainakaan se, että ympärilläni kuohuu myös.

Keskeneräisyyden sietämisen vaikeus on hyvin paljon yhteydessä perfektionismiin. Tuohon täydellisyyden kuvitelmaan, johon kukaan ei koskaan tule pääsemään. Ja miten tavattoman tylsää olisi, jos edes pääsisikään! Se on limanuljaska, joka kiinnittyy hartioihini päivän ajaksi. Ujuttaa likaista mönjää kaikkialle kehooni. Se on näkymätön muille, todellinen minulle. Se kuiskuttaa kaikesta, mitä pitäisi, täytyisi, mihin en välttämättä edes kykenisi, mutta silti pitäisi.

Se on hyvää pataa sisäisen kriitikon ja vaativuuden kanssa. Se ei kilpaile niiden kanssa, vaan on solminut liiton, jossa päällimmäisenä tarkoituksena on saada minut kokemaan häpeää ja riittämättömyyttä. Toisinaan sen voima on niin suuri, että en jaksa ja pysty vastustamaan sitä. Toisinaan sanon sille suoraan, ”nyt se suu kiinni” ja kas kummaa, hetkeksi se hiljenee.

On kuitenkin asioita ja tilanteita, johon perfektionismi ei ole saanut otettaan, vaikka yrittänyt onkin.

Myös toistuvien uupumisten jälkeen perfektionismi on hellittänyt otettaan. En usko, että se koskaan täysin poistuu selviytymiskeinojeni valikosta, mutta uskon vahvasti, että se helpottuu ja pienentää rooliaan, mitä enemmän turva minussa kasvaa. Luonnossa liikkuminen ja turvautuminen luonnon kiertokulkuun on niin raikkaan syklistä, ennakoimatonta ja vilpitöntä ettei perfektionismilla ole minkäänlaista jalansijaa sinne.

Myöskin tämän tyyppiset kirjoittamisen purkaukset flow’ssa ovat niin suuri alitajunnan tarve puhdistautua, ettei perfektionismi ehdi väliin. On varhainen aamu, kahvikupposeni on kylmä, koska sormeni hakkaavat näppäimistöä niin kovaa ja uskon, että perfektionismi on nukkunut pommiin. Muuten se olisi varmaan jo korjailemassa tätä tekstiä.

Myös ystävyys ja ihmissuhteet ja niiden ihana rosoisuus ovat kaukana perfektionismista. Mitä enemmän olen ihmisten kanssa, sitä enemmän tulen näkyväksi myös heikkoina hetkinäni. Myös väsyneenä, kiukkuisena, itkuisena, hauraana. Silloinkin, kun en jaksaisi edes olla olemassa. Silloinkin voin olla ja näkyä.

On myös hetkiä, joissa voin tietoisesti valita olla ”parempi versio” itsestäni epäterveellä tavalla. Hienostella sanoissani, olemuksessani, miettiä miltä näytän, kun puhun, yksinkertaisesti yliyrittää. Mutta se on kuluttavaa, epäaitoa ja sen aistii. Se on sekä itselleen että toiselle valehtelua. Kaikkein haavoittuvaisin, mutta rikkain kokemus on olla juuri sitä mitä on kulloisellakin hetkellä. Se vaatii uskaltamista, luottamista ja turvaa. Parhaimmillaan se parantaa niin syvästi ja juurevasti, että pikkuhiljaa voi myöntää itselleen sen tosiasian, että on turvassa ja kannateltu myös niinä hetkinä, kun luottamus ja usko tulevaan on täysin kateissa.

Mitkä asiat auttavat sinua sietämään keskeneräisyyttä?

Levottomin, keskeneräisin mielin Anna