Kun ihminen elää pitkän aikaa jonkin elämää varjostavan asian alla, tuosta saattaa kuin huomaamatta rakentua osa ihmisen identiteettiä. Joskus koko identiteetti, mitä ilman ihminen ei olisi olemassa. Mutta mikä lopulta edes on ihmisen identiteetti? 

Omalla kohdalla varhaisin osa omaa identiteetin rakentumista oli vuosia jatkunut koulukiusaaminen. Toisaalta tuo henkinen ja fyysinen väkivalta mahtoi ennemmin murentaa kuin rakentaa omaa identiteettiä. Kasvoin käsitykseen, etten olisi minkään arvoinen ihmisenä. Tuo taas toimi varsin tukevana alustana erilaisille riippuvuuksille. Toihan ne elämääni kauan kaipaamaani turvaa, ainakin näennäisesti.  

Vuosia elin todella rankkojen riippuvuuksien ohjaamaa elämää. Ei ihme, että samalla oma mielenterveys alkoi järkkyä. Mitä enemmän kaipasin turvaa, sitä enemmän erilaisia aineita itseeni tykitin ja sitä turvattomampi lopulta olin. Päätyen lopulta useamman kerran epätoivoisena yrittämään päättää oman kurjan vaellukseni. 

Nyt tuosta kaikesta on kulunut jo 18 vuotta. Ajanjakso, minkä aikana olen saanut tutustua itseeni varsin perinpohjaisesti. Omaan aitoon identiteettiini.  

Omalla kohdallani esimerkiksi alkoholismi, narkomania, uhkapelaaminen, vakava masennus sekä jäytävät pelkotilat olivat niin pitkään, niin kokonaisvaltaisesti läsnä arjessa, että aikanaan uskoin tuon kaiken olevan kohtaloni. Se elämä mitä eläisin ja mihin lopulta kuolisin.  

Elämä tarjosi toisen mahdollisuuden mihin tartuin. Lähtötilanteessa uskomatta edes siihen, että selviäisin. Saati että elämästäni ja itsestäni rakentuisi koko lailla uusi luomus.  

Kun vuosikymmeniä elämä on sysimustaa pimeyttä, jo ihan perusasiat arjessa tuovat iloa ja kiitollisuutta. Puhumattakaan sellaisista asioista, joita ei aikanaan ikinä uskonut saavansa kokea.  

Minulle elämä oli varannut oman tehtäväni. Kun kohtasin itseni, opin tuon kautta kohtaamaan toisen ihmisen. Moni on minulle sanonut, että on aivan eri asia jutella ihmiselle esimerkiksi itsetuhoisuudesta silloin kun vastapäätä istuu ihminen, joka on tuon totaalisen tyhjän hetken kokenut.  

Silti ymmärrän tänään myös sen että olen yksi pieni palanen suuressa kokonaisuudessa. Pieni, mutta tärkeä.  

Kirjoittaminen on toiminut itselle yhtenä tärkeimmistä kanavista kuoria itsestä esiin niitä kerroksia, jotka peittyivät aikanaan tuon kaiken pimeyden alle. Minulle itselle ehkä suurin haaste elämässä on ollut oppia hyväksymään itseni ja oma tunneherkkyyteni tällaisenaan. Suht kovassa maailmassa varsin haastava rasti. Mutta sitäkin vapauttavampi.

Minut olisi helposti voinut lokeroida joksikin noiden menneiden vuosien aikana. Välillä yhä mietin itsekin sitä, kuinka useita kertoja psykiatrian osastolla ollessa koin, että tämä on minun historiani ja tulevaisuus. Jokin sisimmässäni silti noissakin hetkissä koki, ettei asia olisi niin. Kun vain saisin apua, voisin palata ihmisten joukkoon. Tavallisten ihmisten, joiden arkista kiirehtimistä seurasin useita vuosia lähinnä surullisena tuolta osaston ikkunasta. 

 Mikä sitten on ollut tämän tutkimusmatkani tärkein anti? Suurin löydös? 

Oma identiteetti. Se, etten ole vain ja ainoastaan alkoholisti, narkomaani, peliongelmainen, saati mielenterveysongelmainen. Olen ihminen varustettuna suurella sydämellä. Laajalla tunne-elämällä. Ihminen, joka on itsensä kohtaamisen kautta saanut löytää vapauden eri riippuvuuksista. Aivan samoin kuin mielenterveyden haasteista. Vapautuen elämään elämää ihan tavallisena ihmisenä, tavallisten ihmisten joukossa. Ainoana erona se, että kaikki kuljettu matka, kaikki koettu ja itsessä kohdattu on tänään repussani sellaisena eväänä, ettei ole olemassa ihmistä, jota en omana itsenä pystyisi kohtaamaan.  

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille..” 

Mikä on minun unelmani?  

Se että lopulta kaikki se hyvä mitä olen pyrkinyt elämässä tekemään, olisi se mitä minusta lopulta jää jäljelle. Ennemmin kuin kaikki se paha mitä olen tehnyt.