Herään aamulla, kuten jokaikinen aamu tähänkin saakka. Teen päivän askareet ja käyn illalla nukkumaan, kuten eilenkin.

Tänään minä olen elänyt yhden päivän enemmän kuin eilen, keittänyt yhden kattilallisen perunoita enemmän kuin eilen ja pessyt taas yhden koneellisen pyykkiä ihan vain ohimennen, vasemmalla kädellä. Tänään minä olen kypsempi ja parempi versio itsestäni kuin eilen, vai olenko? Viisaampi vastaamaan huomisen haasteisiin?

Näin ainakin kuvittelen.

Kunnes myönnän itselleni, että en totisesti ole. Nämä minun pienet ajatukseni juoksivat tänäänkin samaa, tuttua rataa, mitä ennenkin. Mikään ei muuttunut, mitään en tullut tehneeksi toisin. Perunat kypsyivät, pyykit puhdistuivat, mutta en minä niistä viisastunut tai edes vaurastunut. Kunpahan käytin ja täytin päiväni kohtaamatta taaskaan itseäni ja sitä kuka oikeasti olen. Koska ne perunat ja koska ne pyykit.

Ihminen oppii, näin sanotaan.

Jokainen oppii.

Oppii pitämään kiinni siitä tutusta tavasta tehdä ja toimia. Siitä, miten aina on ajateltu ja tullaan ajattelemaan. Ihminen oppii täyttämään elämänsä tekemisellä, koska näin ei tarvitse jättää tilaa ajatella asioita toisin. Ihminen oppii ohittamaan itsensä ja tekee sen lopulta niin taitavasti, että uskoo itsekin olemiseensa.

Siihen on minunkin kohdallani tarvittu paljon elämää. Kaikki nämä pestyt pyykit ja kahvikupilliset, kukkien kastelut ja vaihdetut verhot.

Kunnes tulee eteen pysähtyminen.

• Kuka minä olen ja minne minulla on kiire?

• Miksi hoppuilen ja säntäilen sinne tänne?

• Löydänkö tarkoitukseni tuolta vai täältä?

• Ketä varten minä elän ja hengitän?

Mistä löytäisin vastauksia kysymyksiin? Mikä rauhoittaa levottoman mielen? Mikä on se suurempi voima, joka ohjailee tapahtumia ympärilläni? Katselen ympärilleni, haistan, maistan ja kuulostelen, eikä mikään paljasta kupletin juonta tai sen draaman kaarta. Jossainhan se vastaus lymyää, piilottelee pirulainen.

Näin monta kattilallista on pitänyt perunoita keittää, enkä vieläkään hoksaa.

Aikeet alistuvat syvän huokauksen syleilyyn, valuvat kylkiä pitkin kohti lattiaa haihtuakseen molekyyleinä maailmankaikkeuteen. Sinne, missä ei ole alkua eikä loppua. Sinne, missä kaikki vain on. Sinne minä kuulun, koska minäkin vain olen. Vailla vastauksia. Minä vain olen.

Tänäänkin.

Entä sinä?