Erityisherkkyys on lapsilla vielä täydessä kukassaan. Herkkyys on se kyky jolla voimme nähdä maailman kauneuden, kokea syvää empatiaa ja myötätuntoa toisia kohtaan, liikuttua kyyneliin tunteista, taiteesta, kokemuksista. Tuo herkkyys on meissä vielä samanlaisena aikuisenakin, mutta usein monen muurin ja oven takana, jonnekin sisimpään kätkettynä jota enemmänkin tukahdutamme kuin arvostamme tai juhlimme. Jota häpeämme ja piilotamme sen sijaan, että näyttäisimme avoimesti herkkyytemme. Olen kuitenkin viime vuosina huomannut, että mitä herkemmäksi itse avaudun, sen terveemmäksi henkisesti ja fyysisesti itseni kuitenkin koen. Nykyään tuntuu hullulta, että olen ennen tehnyt itseni joskus niin sairaaksi kätkemällä herkkyyteni.
Mitä jos herkkyys onkin avain kokonaisvaltaisesti terveempään ja terveellisempään elämään jokaisella tasolla? Jospa herkkyyttä kuuntelemalla voimme saavuttaa aidon mielekkyyden elämässä? Jos herkkyys onkin se kompassi mikä ohjaa oikeiden asioiden äärelle, niiden asioiden jotka tukevat hyvinvointiamme? Herkkyys on suuri voimavara ja apu kun sitä kuuntelee. Taakkana sen kokee yleensä vain silloin kun yrittää toimia sitä vastaan tai yrittää olla jotain muuta kuin on.
Erityisherkillä lapsilla on kaikki nämä kyvyt auki, ja jos olet niin onnekas, että perheessäsi on hänenlainen opettaja, kuuntele hänen kykyään, jotta voit itsekin saada samaa itsessäsi taas auki, niinkuin silloin lapsena, muistatko vielä?
Herkkyys on aitoutta
Olen ollut lapsesta asti hyvin herkkä. Jossain kohtaa kehitin sen päälle defensiivisen kuoren. Halusin suojata herkkää ja pehmeätä sisustani. Ajauduin traumojeni vuoksi elämään elämää joka olisi voinut kovettaa minua lisää; raadollista, väkivaltaista, riippuvuuksiin perustuvaa ja itsetuhoista. Toisin kuitenkin kävi, ne kokemukset eivät kovettaneetkaan minua vaan loppujen lopuksi avasivat. Omat tuntemukseni ohjasivat minut kunnioittamaan tosinta olemustani pakomatkan sijaan. Tuo avautumisen ja hyväksymisen prosessi on kestänyt vuosia ja se on edelleen kesken, mutta pikkuhiljaa olen päässyt pois siitä uskomuksesta, että minun pitää suojata itseäni. Olen antanut koko ajan enemmän ja enemmän luvan itselleni olla sitä mitä olen, – vaikka se on edelleenkin pelottavaa.
Me olemme kaikki lapsina auki elämälle omalla persoonalla ja temperamentilla varustettuna. Lopulta meitä kuitenkin yritetään saada asettuman muottiin, sellaiseen joka sopii ympäristölle parhaiten. Sanotaan ”sinä olet yliherkkä”, ”Kyllä tässä maailmassa pitää vaan kestää”, ”jos minäkin joka pikkujutusta itkisin niin kyllä olisi vaikeaa” jne. Maailma on kaikille sama, herkille ja niille teflon ihmisillekin, jotka yrittävät kovettaa sisimpänsä. Mutta herkillä ON oikeus tuntea.
Herkkyys ei lähde toisesta käskemällä. Ei vaikka se herättäisi muissa epämiellyttäviä tunteita ja he haluaisivat sen tukahduttaa. Herkkyyttä ei saa ”pienemmälle”, mutta sen voi haudata jonnekin syvälle, josta se edelleen ohjaa toimintaa mutta hyvin vääristyneellä tavalla. Herkkyyden päälle tekaistut suojakeinot, roolit ja defenssit alkavat ohjata toimintaamme aidon olemuksemme sijasta. Lopulta ihminen on täysin hukassa, vain koska on tukahduttanut tosimman itsensä. Herkkyys ei lähde meistä vaikka teemme siihen päälle kuoren mutta silloin elämme kuin jonkun toisen elämää.
Aikuisena meidän tulisi pystyä sietämään omaa ja toisen herkkyyttä. Mutta näin ei ole. Yhä edelleen sanotaan ”pojat ei itke” ”olet liian herkkä.” Herkkä ei voi kuitenkaan muuttua muuksi, ei vaikka kuinka se jollekin tuntuisi olevan uhka. Herkät ihmiset opettavat muitakin olemaan pehmeitä, vastaanottamaan rakkautta ja näyttämään kauneutta maailmassa. Niitä arvoja jotka aidosti tuovat lopulta kaikille hyvinvointia pohjimmiltaan. Miksi herkkyys on tuomittu ja edelleen sitä on vaikea sietää?
Se juontaa varmasti juurensa sotaan ja sen jälkeiseen aikaan. Oli pakko pärjätä, jaksaa ja kovettaa itsensä sodan jättämien traumojen jaloissa. Ei ollut muuta keinoa. Kukaan ei kertonut, että olisi vaihtoehtoja, tai niille ei vain ollut sijaa. Energia meni perustarpeista huolehtimiseen. Elämä oli kovaa. Minunlainen ihminen, joka ei ole kokenut sotaa ei voi kunnolla käsittää minkälaista elämä on silloin ollut, mutta se on jättänyt jälkensä näihin päiviin asti meihin kaikkiin. Kästtelemättömät traumat ja uskomukset ovat periytyneet sukupolvien yli ja ne vaikuttavat meissä syvällä edelleen jos emme tule tietoiseksi ja pura niitä. Yksi niistä on herkkyyden halveksunta ja ”karaiseminen.”
Herkkiä ihmisiä on ollut AINA. Se ei ole mikään uusi ilmiö. Nyt kuitenkin elämme aikaa jolloin aidosti voimme ottaa tuon herkkyyden laajemmalti käyttöön jos tahdomme. Perusturva on kunnossa ja voimme keskittyä myös omiin ja muiden tunnetarpeisiin. Kaikki alkaa lapsista. Kun alamme ymmärtää ja tukea lapsen herkkyyttä, emmekä yritä karaista tai kieltää, vähentää tai peittää sitä pois ”tarpeettomana haittatekijänä” herkkyyden aika voi alkaa kukoistaa.
Lapsilla on lupa olla herkkä!
Sinulla on lupa olla herkkä!
Tämä lupa on vain tultava itseltä, ei keneltäkään muulta jotta sillä olisi vaikutusta.
Mitkä uskomukset sinussa sotivat sitä vastaan? Mitä ajatuksia sinulle herää herkkyydestä ja haavoituuvuudesta? Onko se pelottvaa, koetko sen uhkana vai mahdollisuutena? Näitä vastauksiasi tarkkailemalla voit tulla tietoiseksi mikä uskomus sinua ohjaa, herkkyyden tukaduttaminen vai avaaminen ja ymmärrys.
Lapsuuden kodissasi on saatettu toistaa tiettyjä lauseita jotka elävät sinussa edelleen, mutta ovatko ne mielestäsi aidosti totta, allekirjoitato nuo uskomukset vai ovatko ne jotain jotka ovat sinuun alitajuntaasi ohjelmoituja ja jotka voisit vaihtaa parempiin?
Jos mietit omaa lapsuuttasi niin missä kohtaa tunnet että jotain sinussa sulkeutui? Tapahtuiko se pikkuhiljaa vai vaikuttiko siihen jokin erillinen tapahtuma?
Minä koin, että herkkyyteni meni kiinni yläasteella, kun ei ollut ketään kuka olisi kuunnellut ja todella nähnyt sisimpääni. Arvostelevien ja tuomitsevien kommenttien ristitulessa kehitin defenssin etten muka välitä. Kyllä välitin ja välitän edelleen. Parikymppisenä kun aloin saamaan herkkyyttä auki se tuntui jopa kuolettavan vaaralliselta. Makasin kaksi viikkoa masentuneena sängyssä ja tunsin etten voi koskaan enää palata maailmaan. Herkkyys minussa aukeni niin vahvasti ja se oli todella pelottavaa, muistaa elävästi niin hauraalta tuntuvan kohdan olemassaolo itsessä.
Se on kuitenkin parasta mitä elämässäni on. Oma herkkyyteni. Se vie minua juuri niiden todellisten arvojen äärelle joiden parissa voin kokea merkityksellistä elämää. En vaihtaisi sitä mihinkään, vaikka edelleenkään ei aina ole helppoa ymmärtää itseään, elää myötävirrassa herkkyytensä kanssa. Joskus ihmiset pelottavat, väkijoukot pelottavat, esillä oleminen pelottaa. Mutta lopulta kun mietin, pelko on vain pelkoa oman herkkyyden näyttämisestä. En tiedä pelkäänkö edes sitä, että minut tuomitaan. Se on toisenlaista pelkoa. Pelkoa olla auki. Pelkoa näyttää jotain mitä on opetettu sulkemaan itsestä pois, pelkoa näyttää yksin oma sisimpänsä kun niin monet tuntuvat elävän kuoriensa takaa. Se vaan on hyvin pelottavaa tuntea todella vahvasti KAIKKEA. Olla elossa täysin, tosimmalla olemuksellaan. Ilman suojaa. Ja lopulta, se on parasta, rohkeinta ja todellisinta. Elämää jota haluankin elää.
Tosimpana, omana itsenä oleminen on kuitenkin ainoa avain onnelliseen elämään. Kaikki tunteet sallittuna, herkkänä ja vahvana samaan aikaan. Mikä mielekkyys avautuukaan elämään kun saa aistia kaikilla aisteillansa maailmaa, nauttia siitä ja kokea turvaa hyväksyttynä olemisesta. Hyväksyminen lähtee aina itsestä. Työmaa voi joskus olla iso. Ja sukupolvien taakka hartioilla raskas. Niin kauan tässä maassa on yritetty pärjätä, selvitä ja suorittaa. Meille on avautumassa uudenlainen maailma. Herkkyyden maailma. Herkkyyden avulla voimme luoda aitoa hyvinvointia itsellemme ja muille, kuuntelemalla tarkemmin tarpeitamme, antamalla lapsiemme kokea maailmaa juuri niin herkkinä ja aitoina kuin he ovat.
Mitä on ”yliherkkyys?” Onko se sitä kun aikuisen näkökulmasta lapsi itkee jostain ”hyvin pienestä.” Emme voi tietää millainen myllerrys lapsen sisällä käy. Ehkä tuohon itkuun on johtanut hyökyaallon kokoinen tunne sisimmässä. Aikuinen on oppinut peittämään tunteitaan, lapsi ei. Jos kerran ihailemme lapsen kykyä olla herkkä ja aito, miksi kuitenkin pilkkaamme sitä? Miksi se on naurun asia? Koska me hämmennymme itse. Jokaiselle tulee se hetki jossain vaiheessa kun elämä kuormittaa niin, että tekisi mieli rääkyä ja heittää itkupotkuraivarit. Mutta emme voi, emme salli itsellemme tunteenpurkauksia, koska se on ”lapsellista.” Aikuisen tunteet eivät ole koskaan lapsellisia, aikuinen ei lakkaa tuntemasta. Tunteet kuuluvat jokaiseen ikään ja koko elämään. Aikuiselta lapsellista on mielestäni se, että hän ei ota vastuuta omista tunteistaan ja pahimmillaan vuosikymmeniä projisoi niitä toisiin.
Aikuisella on lupa tuntea ja aikuisella on mahdollisuus kehittää kykyä myös seistä itsensä rinnalla tunnemyrkyssä. Lapsi tarvitsee tunnemyrskyn ajaksi tukea aikuisesta, ei tukahduttajaa ja tuomitsijaa. Kun hän saa kokea tuon tuen, hänestä kasvaa aikuinen jonka sisäinen lapsi on elossa ja joka aikuisena voi tukea itse itseään tunnemyrskyn kohdalla. Hänestä asvaa terve aikuinen vastuussa omista tunteistaan, koska on saanut siihen kotoa mallin, -hyväksymisen mallin tuomitsemisen sijaan.
Herkkyys yhdistää
Taidamme tässä meidän perheessä kaikki olla herkkiksiä, erilaisilla temperamenteilla varustettuina. Joku toinen on vetäytyvämpi, tunteitaan pidättelevämpi kuin toinen, mutta yhtä kaikki reagoimme asioihin hyvin herkästä. Oli jotenkin niin itsestään selvää, että yhteinen lapsemmekin on erityisherkkä, että ajattelin sitä erikseen vasta vähän aikaa sitten. Hän on hyvin iloinen ja sosiaalinen lapsi, mutta selvästi vastasyntyneestä asti aistinut asiat uskomattoman herkästi.
Mieheni muistaa synnytyssalissakin huomioineensa miten juuri maailmaan tullut poikamme ihmetteli ympäristöä todella uteliaana ja tutkaillen. Olihan hän juuri tullut pimeästä, lämpimästä kirkkaaseen, voimakkaita ääniä omaavaan maailmaan. Muutos oli järisyttävän suuri ja hän aisti kaikkea tarkasti ja ihmeissään. Pelokas hän ei ole ollut koskaan vaikka herkkyys on selkeä piirre hänessä. Pelko sekoitetaan yleensä herkkyyteen, mutta ne eivät ole sama asia tai välttämättä liity yhteen. Pelon me opimme yleensä toisiltamme, – jos opimme. Lapset kopioivat ja aistivat vanhemmiltaan kaiken, senkin mistä ei puhuta, mikä yritetään peittää. Ja pelot ovat yleensä juuri näitä asioita. Asioita mistä mieluummin vaijetaan kuin puhutaan ja kohdataan. Sen tähden ainakin oman kokemukseni mukaan suurin voimavarani on rehellisyys ja asioiden puhuminen. Myös pienille lapsille on tärkeää sanoittaa (ikätasonsa mukaisesti) vaikeat asiat, ettei ne jää ilman roikkumaan tehden raskasta epämääräistä ilmapiiriä. Varsinkin herkillä lapsilla on supersensorit näihin puhumattomiin asioihin ja ne vaikuttavat heihin alitajuisesti.
Onneksi en tähän mennessä ole onnistunut opettamaan lastani pelkäämään turhia, vaikka itse olenkin edelleen melko pelokas ihminen. Traumaperäinen stressihäiriö ja erityisherkkyys on mielenkiintoinen yhdistelmä purkaa ja se vie aikaa. Olen kuitenkin armollinen itseäni kohtaan, vaikka tiedän selkeästi, että haluan eheyttää itseäni, myös lapseni vuoksi, koska mielestäni hänen tehtävänsä ei ole kantaa traumaani eteenpäin. Kaikki tapahtuu kuitenkin myötätunnolla ja omana aikanaan. Eheytymistä ei voi pakottaa, voimme vain sallia sen itsellemme.
On etu, että olemme kaikki herkkiä meidän perheessä. Se on mahdollisuus suurempaan ymmärrykseen välillämme. Lapset myös opettavat paljon minuakin. Nyt perheemme 6-vuotias oli jo kolme vuotiaana sairastunut vahvuuteen äitinsä sairastettua pitkään ja kuoltua. En tiennyt, että se voi tapahtua niin nuorena. Hänen vahvana suojanaan oli voimakas temperamentti. Hänelle oli tärkeää näyttää, että mikään ei pelota tai tunnu pahalta tai vaikealta. Minulle on ollut suurimpia hetkiä hänen kanssaan ne hetket kun hän on voinut myöntää olevansa ujo ja pelokas. On ollut lottovoitto jos olen saanut kuulla hänen suustaan rehellisen vastauksen miksi hän ei halua tehdä jotain, ”siksi koska se pelottaa.” Tämä oli hänelle aluksi todella vaikeaa. Hän kyllä itki ja raivosi, huusi ja määräili, mutta ei uskaltanut näyttää sisintään. Se teki elämästämme melkoisen sotatantereen pitkäksi aikaa.
Pienin askelin olemme hänen kanssaan yhdessä opetelleet, että maailmassa on lupa myös vaikeille ikäville tunteille, voi näyttää herkimmät ja heikoimmatkin kohtansa ja olla silti turvassa. Ymmärrän jälkeenpäin, että olemme tehneet tätä matkaa yhdessä oppien. Minussa on ollut paljon samaa! Aikuisena hänelle tätä opettaessani olen opettanut samaa sisäiselle lapselleni. Kykyä näyttää heikkouteni ja haavoituvuuteni defenssien sijaan. Hän on ollut reittioppaani takaisin omaan herkkyyteeni, perille asti.
Jos herkkyyttä ei ole arvostettu, sitä ei ole oppinut arvostamaan itsekään. Jos sille ei ole annettu tilaa vaan sitä on pidetty vain haittatekijänä, sitä ei osaa antaa itsensä olla herkillä, herkkänä. Mielessä kaikuu vain ne tuomitsevat sanat ja häpeä ja syyllisyys nousee. ”Miksi olen tälläinen….” Lapsen herkkyyden kautta voimme antaa omalle sisimmälle olemuksellemme luvan olla samanlaisia, – lapsenkaltaisia herkkinä ja aitoina. Kaikkine tunteineen. Lapsen herkkyys on lahja aikuisillekin löytää perille todelliseen itseensä.
Lue myös artikkelini:
Erityisherkkyys ja trauma
5 tapaa vahvistaa henkilökohtaisia rajojasi
Erityisherkkyys voimavarana
Herkkä kaipaa kaltaisiaan
Erityisherkkyys ja työelämä
Maailma tarvitsee herkän ihmisen itkua
Herkkyyden voima luo maailmaan ihmisyyden turvasataman
0 kommenttia