Olen tehnyt omaa kasvunmatkaani tietoisesti itseäni kohdaten reilu kymmenen vuotta. Suurin saavutus jonka olen tällä matkalla saavuttanut on suurempi hyväksyntä itseäni ja muita kohtaan. Sen taidon kanssa on huomattavasti helpompi elää kuin täydellisyyteen pyrkimisen.
Täydellisyyteen pyrkivät ihmiset ovat usein hyvin ankaria itselleen. He voivat kärsiä yksinäisyydestä tai yhteyden puutteesta. He voivat naamioida oman epävarmuutensa saavuttamattomuudeksi. Kun uskaltaa päästää toisen ihmisen itseään lähelle on lähempänä myös itseään. Henkinen kasvu on minulle ennen kaikkea koko ihmisyyden syleilemistä. Tuota kykyä kehittääkseen on pitänyt käydä monenlaisia elämän tarjoamia oppikursseja. Itse en tiedä mitään muuta saavutettavaa tällä tiellä kuin hyväksyntää ja kykyä läsnäoloon. Läsnäolossa olemme aina perillä. Muita päätepysäkkejä ei taida ollakaan.
Henkiseen kasvuun liittyy muutama itsepintaisesti säilyvä myytti. Yksi tuntuu olevan joidenkin henkisen kasvun tiellä olevien keskuudessa se, että he itse kokevat olevansa jollainlailla parempia ihmisiä. Saattaa myös käydä niin, että toiset ajattelevat heidän olevan jollainlailla parempia ihmisiä. Tuosta ajatuksesta sain itsekin jossain vaiheessa itseni kiinni. En kuitenkaan siksi, että oikeasti olisin kokenut olevani parempi ihminen vaan siksi, että olin vielä silloin liian epävarma hyväksyäkseni epätäydellisyyttäni. Olin liian epävarma ja siksi tarvitsin suojan jonkinlaisesta tärkeyden tunnosta. Sekin on inhimillistä ja se on matkan yksi monista muuttuvista vaiheista. Henkinen kasvu totuudelliselta ytimeltään on minulle ennen kaikkea kohti inhimillisyyttä, eikä ylivertaisuutta.
Henkisen kasvun tiellä voi huomata itsessään erilaisten herkkyyksien kehittymistä. Intuitio voimistuu ja aistit aukeavat. Sekään ei tee kenestäkään erikoislaatuista. Minusta se kuuluu luonnonlakeihin. Minulle mm. kyky luoda omaa elämää ajatuksen voimalla on nykyään yhtä luonnollinen asia kuin painovoima. En ymmärrä silti kumpaakaan. Sekin on nykyään helppo hyväksyä. Mielen ei tarvitse tietää kaikkea, silti asiat voivat olla olemassa. En ymmärrä sitäkään miten sähkö toimii mutta sallin sen toimia. Sallin myös omien aistieni toimia kuten niiden luonnollisesti kuuluu. Kaikkine herkkyyksineni itseäni vastustamatta. Ja uskon, että meissä kaikissa on paljon enemmän vaistoa ja kykyjä mitä normaalielämässä käytämme. Siihen asiaan herääminen on luonnollinen asia henkisen kasvun polulla.
Minulle henkinen kasvu on ennen kaikkea vapautumista kokemaan omia kykyjäni ja testaamaan omia rajojani. Se on nimenomaan kasvua, ei valmiiksi tulemista tai valmiina olemista. Tuolla matkalla ei ole päätepysäkkiä.
Ihminen joka erehtyy luulemaan olevansa valmis on yleensä vain pysähtynyt elämänsä seisakkeelle. Tuo paikka on todennäköisesti vain yksi hengähdyspaikka, väliasema, jonka jälkeen matkan on tarkoitus jatkua. Joissain tapauksissa ihminen kuitenkin jää tuolle pysäkille loppuiäksi ja alkaa kuvitella päässeensä päätepysäkille. Osho oli tästä eräänlainen esimerkki. Hänestä tehty dokumentti oli erittäin valaiseva kertomus siitä sudenkuopasta mikä kätkeytyy harhaluuloihin itsestään tai muista.
Minusta on virhe lähteä seuraamaan kenenkään henkisiä oppeja sokeasti. Vain ihminen itse sisältää koko oman potentiaalinsa. Kukaan ei pysty meille täydentämään omaa ihmisyyden matkaa. Voimme kuitenkin niin erehdyttävästi kokea olevamme turvassa kun alamme sokeasti luottaa toisella olevan jotakin enemmän kuin toisella, että pysähdymme tuolle samalle seisakkeelle palvomaan ja toistamaan toisten sanoja. Luulemme näissä ihmisissä olevan jotakin enemmän kumarrettavaa tai kunnioitettavaa kuin toisessa. Silloin väheksymme itseämme. Jos kunnioitus on aitoa se koskee koko luomakuntaa. Myös kaikkein väheksytyimpiä.
Joskus valaistuneimmat ihmiset ovat niitä tavan tallaajia jotka eivät pidä mitään meteliä itsestään. Jotka tekevät hienoja valintoja arkipäivän tilanteissa auttaen lähimmäistään.
Ystäväni sanoi hyvin, että on hyvä ajatus ajatella, että kaikki muut ovat valaistuneita mutta itse ei ole. Sillä tavalla kaikista muista muuttuu kunnioitettavia opettajia ja ainoa paikka etsiä vastuu henkilöä omaan elämään löytyy peilistä. Vastuunotto on todella pelottavaa. On oikeasti todella pelottavaa olla kaikin tavoin terve, ilman yhtäkään tekosyytä elää täyttä elämää.
Käyn itse tällä hetkellä paljon läpi sellaisia asioita joiden jälkeen mikään ei ole taaskaan samaa kuin ennen. Näiden kymmenen tietoisen kasvun vuonna olen ollut lukemattomia eri ihmisiä mutta yksikään niistä en ole minä. Olemassaolon energia on ääretön ja täynnä mahdollisuuksia. Minuus on jatkuvasti laajeneva käsite eikä sille ole lopulta pistettä.
Tietoisesti kasvun polulle astuminen pitää sisällään monimuotoisen kasvumatkan ihmisenä, mutta se ei tarkoita sitä, että sillä voisi millään muotoa kehuskella tai pitää sen takia itseään jotenkin parempana ihmisenä. Ehkäpä juuri päinvastoin, se tekee ihmisen niin nöyräksi oman epätäydellisyytensä edessä, että sitä tajuaa olevansa välillä yhtä fiksu kuin kastemato. Ja tällä vähättelen matoja rankasti. Nekin ovat olleet tällä pallolla kauemmin kuin me ihmiset joten lajina ne ovat varmasti paljon älykkäämpiä kuin ihminen joka tuhoaa oman ja muiden eliölajien asuinpaikan tätä menoa kohta kokonaan. Toivottavasti löydämme lisää viisautta ja saamme tilanteen korjattua.
Lue myös artikkelini:
0 kommenttia