Olen pidemmän aikaan haaveillut olemisesta metsässä luonnon keskellä. Poissa kaupungista, niin että on mahdollisimman vähän ärsykkeitä. Olin myös haaveillut alkuvuodesta, että menisin Vippassana kurssille kymmeneksi päiväksi, mutta sopiva aika ei ole vielä tullut. Pääsin siis maistelemaan alkupaloja tällaisesta. Sain kokea merkityksellisen viikonlopun hiljaisuudessa ja muistin miten arvokasta ja tarpeellista hiljaisuus on. Pääsin tarkastelemaan sitä, että missä menen itseni kanssa. Minulla oli tiedossa viikonmittainen vapaa. Olin sitä ennen stressaantunut ja huomasin, miten hermostoni kävi kierroksilla. Pienetkin asiat saivat minut ahdistumaan ja tuntui että vain väsyttää, vaikka nukuin ihan hyvin. Menin ääneen sanomaan kaverini kuullen, että olisipa kiva päästä johonkin metsän keskelle ja vain olemaan. Meni pari päivää ja ystäväni kysyin minua mukaan meditoimaan luonnon keskelle Tammisaaren lähelle saaristoon. Tämä oli ihana mahdollisuus saada sitä mitä kaipasin. Kaverini on harjoittanut vippassana meditaatiota ja meillä oli sen mukainen meditointi aikataulu. Tarkoitus oli meditoida ryhmässä ja tähän matkalle meitä lähtikin neljä. Mietin aluksi, että mahdanko jaksaa istua niin monta tuntia paikallani. Ohjelmassa oli kuitenkin yhteensä 8 tuntia meditointia viikonlopun aikana. Ajattelin ettei hiljaisuus olisi minulle vaikeaa, vaan meditointi paikoillaan. Olen tottunut tekemään liikkeessä meditointia, kuten tanssiessa. 

Luopuminen muusta maailmasta

Perjantaina saavuimme klo 18 aikaan paikalle ja hiljaisuus alkoi klo 20. Puhelimesta luopuminen ja sen asettaminen lentokonetilaan yli vuorokaudeksi tuntui aika pelottavalta. Olin monelle kertonut aikeistani, mutta silti se, että en ole kenenkään muun saavutettavissa kuin kolmen muun ihmisen sai minussa pelkoa ja levottomuutta aikaan. Siinä oli ensimmäinen harjoitus luopua muusta maailmasta ja keskittyä tähän hetkeen. Se, että on ihan toisessa ympäristössä, auttaa alkuun. Ei ole niitä totuttuja toimintoja kaavoja ja henkilökohtaisia juttuja, joihin voisi keskittyä. Olimme meren äärellä isossa puutalossa. Jokaisella oma huone ja muutama eläinkin sattui olemaan meidän matkalla mukana. Yksi koira, kaksi kissaa ja seitsemän kania. Ympärillä kuului tuuli ja linnut. Kaverini teki meille ruoat ja huolehti ajasta meditointi istunnoissa.  Minä siis vain olen mukana ja työskentelen itseni kanssa.

Mielen kesytyksen aloittaminen

Muut aloittivat vippassana harjoituksensa ja minä aloitin meditoinnin perusteista eli keskittämällä mieltäni yhteen kohtaan. Muut tekivät kehon skannausta ja tarkkailivat kehon muita tuntemuksia. Minun tuli kiinnittää huomiota vain nenän tuntemuksiin. Ei ollut mikään helppo harjoitus keskittyä vain yhteen kohtaan, koska mieli kyllästyy helposti ja lähtee muualle. Risti-istunnassa istuminen puudutti jalat. Ihan tuttua se oli, mutta mietin mihin asti menen puutumisen kanssa. Puutuminen muuttuu jossain kohtaa kivuksi ja aika sietämättömäksi. Minussa heräsi hieman ristiriitaisia ajatuksia sen suhteen, kun olen oppinut kuuntelemaan kehoani ja antamaan sille mitä se kaipaa, niin nyt minä tarkkailen vain reagoimatta. Pystyin olemaan reagoimatta kipuun yllättävän pitkälle. Huomasin ajattelevani, että tämä on hyvin haitallista istua näin pitkään paikoillaan ja pohdin mihin jalkojen puutuminen johtaa. Päätin välillä siis liikuttaa jalkojani eri asentoon ja veri alkoi pikkuhiljaa kiertää normaalisti. Tunsin, miten veri kohisi jalkoihin ja jos olisin liikuttanut itseäni se sattuisi. Tämä on mielenkiintoinen ilmiö, että kun on paikoillaan ja odottaa rauhassa veren palautumista jalkoihin se ei satu. Jos liikuttaa jalkoja se tekee kipeää. Mietin, että onko nämä muut niin edistyneitä, että heidän jalat eivät enää puudu. Taas mieleni vei minua keskittymästä siihen mihin oli tarkoitus. Antauduin tällekin kokemukselle hieman huvittuneena ja katsellen, että tällainen se apina mieli sitten on. Vielä ei ole niin kehittynyt ja rauhallinen, jotta se pysyisi pitkään yhdessä kohtaa.  Oli siis annettava aikaa kehittymiselle.

Kauhu skenaarioita

Ensimmäinen istuminen oli ohi ja kello oli yhdeksän. Menin vain sänkyyn makoilemaan ja odottelemaan, että väsy painaisi silmäni kiinni. Ajatuksia oli niin paljon ja kerkesin ihmetellä sekä pohtia omaa elämääni. Tekemättömyys ja uusi ympäristö nosti turvattomuutta, joka näkyi vilkkaana mielen liikehdintänä. Mieleni lähti keksimään kauhu skenaarioita yön pimentyessä. Aloin tutkailla, että miten keksin tällaisia ja mistä tämä kaikki on saanut alkunsa. Tulin siihen tulokseen, että mieleni tylsistyi ja se lähti maalailemaan jotain korkea lentoista. Aloin ymmärtää mistä kauhu oli peräisin. Olen nuorena katsonut kauhuelokuvia tietämättäni sen seurauksia. Hurjaa kidutusta, murhaamista, pakoon juoksemista, hengissä selviämistä, pelkoa, jännitystä, vihaa ja kieroilua. Tulin tietoiseksi tästä ja ajatukset loppuivat siihen. Tärkeä oivallus siitä, että mitä olen mieleeni ja kehooni tallentanut telkkarin kautta. Tuolloin se tuntui hyvin harmittomalta, mutta nyt tiedän enemmän, miten herkkä oikeasti olen aina ollut. Kehoni reagoi voimakkaasti, kun katson elokuvia. Elokuvissa kun taistellaan, niin hyvä että pysyn paikoillani, kun minun tarvitsee väistää. Pelkäsin pitkään pimeää ja elokuvissa aina kaikki hurjat asiat tapahtuvat öisin. Olin pahoillani tämän jälkeen siitä tietämättömyydestä ja myös vanhempieni, jotka eivät ole rajanneet sitä mitä olen katsonut. Loppu yön nukuin hyvin rauhallisesti.  

Mitä järkeä tässä on?

Aamu alkoi 7.30 meditoinnilla. Tunnit tuntuivat hyvin pitkiltä ja mieleni yritti pysyä kartalla, kuinka kauan aikaa on mennyt, jotta jaksaisin vielä istua. Aamun istumisen jälkeen minun oli muistutettava itseäni siitä, miksi tein tätä. Motivaationi kaipasi suuntaa. Kyseenalaistin ihan täysin tämän istumisen tarkoituksen. Pysähdyin pohtimaan meditoinnin merkitystä minulle. Tarkoitus oli harjoitella mielen keskittämistä, jotta minulla on tilaa tarkastella reaktioitani objektiivisesti itseni ulkopuolelta. Kirkastin motivaationi lähteen ja näin pystyin mennä seuraavaan istuntoon. Huomasin, miten halusin pystyä kehittää mieltäni omaksi työkalukseni. ”Kesytän tämän tiikerin ja minusta tulee voittamaton.” Olin valmis haasteeseen ja sain voimaa harjoitteluun. Olen kuitenkin ihminen ja nopeasti tällainen motivaatio tulee alas kuin lehmän häntä. Neljännen istunnon aikana mietin taas mitä järkeä tässä koko touhussa on. Jälleen palasin siihen miksi teen tämän ja miten se minua jatkossa hyödyttää.  

Yhdessä tekemisen voima

Olimme istuneet kolme istuntoa ja välillä syöneet. Hiljaisuus oli helppoa, kun oli yhdessä sovittu, että ollaan hiljaa. Pohdin, että miten mieleni lähtisikään tekemään analyysejä, jos en tietäisi miksi kaikki ovat hiljaa. Minun ei tarvinnut miettiä sitä, että miksi minuun ei katsota tai miksi minulle ei puhuta. Huomasin, että toisten kanssa yhdessä saman matkan käyminen auttaa myös minun matkaani. En luultavasti jaksaisi istua meditoimassa, jos ei olisi muita. En varmaan pysyisi ilman puhelintakaan hiljaisuudessa.  Tarvitsen siis muita tuekseni. Välillä vieläkin erehdyn kuvittelemaan, että selviän kaikesta itsekseni. olen monesti valinnut niin raskaan tien kompuroida yksin. Olen huomannut, että toisten kanssa tässä elämässä moni asia voi olla helpompaa yhdessä.

Ristiriitainen kärsimys 

Huomasin, että minun sisälläni oli ristiriita meditoinnin suhteen. Meditointi tuntui tuskalliselta, koska se oli vaikeaa. Keskittyminen herpaantui jatkuvasti ja fyysisesti oli vaikea istua jalat puuduksissa. Välillä huomasin melkein nukahtavani, kun pääni notkahteli, kun vaivuin unen kaltaiseen tilaan. Meditointi oli kuitenkin se mitä sinne oli menty tekemään. Meditointi aloitettiin tietyllä kilahduksella ja lopetettiin samalla äänellä. Tuohon ääneen sisältyi kaksi hyvin erilaista tunne latausta. Toinen oli se, että nyt mennään ja alkaa epämukava osuus. Toinen oli se, että koitti vapaus liikkumiselle, eli helpotus. Joka kerta olin yhtä iloinen tunnin päätyttyä. Samalla kuitenkin odotti tylsyys ja tekemättömyys. Kun malttamattomana odotin kellon kilahdusta, niin mietin myös mihin olenkaan menossa? Istun ehkä vapaammin, mutta istun kuitenkin jossain mietiskelemässä. Meditoinnin loputtua olin kuitenkin yhtä utelias kokeilemaan uudestaan miltä seuraava meditointi tuntuu. Tapahtuuko mieleni keskittymistä ja alkaako se kesyyntymään.  

Ulkona paistoi aurinko ja linnut lauloivat ihanasti. Aloin jo hieman kaivata puhumista. Samalla aloin ymmärtää miten tärkeää ja pyhää hiljaisuus on. Ympärilläni olevat ihmiset olivat myös hyvin kauniita ja eläimet myös. Alkoi kaikenlainen turha olla puhdistettu päästä pois. Ei mitään sosiaalisen median tarinoita toisista ihmisistä ja vertailua siitä mitä minulla on ja mitä ei. Oli ihan ok vain olla siellä tekemättä mitään. Istua valmiiseen pöytään ja ihmetellä. Mietin, että tämä yksi viikonloppu varmasti on helppoa, mutta jos tätä jatkuisi yhdeksän päivää lisää. Tuntuisiko niin helpolta olla hiljaa ja tekemättä mitään muuta kuin meditointia.  

Tuli lauantain viides istunto ja aloin olla ylpeä itsestäni, että olen jaksanut istua paikoillani hiljaa ja silmät kiinni. Vaikka mieleni ei ollut vielä kesytetty, huomasin silti tehneeni jotain hyvin merkityksellistä. Olin harjoitellut sinnikkäästi mieleni kanssa ja päässyt tutkimaan sitä, miten se liikkuu. Kuudes istunto lauantaina, joka oli illalla kahdeksalta tuntui tuskastuttavan pitkältä. Tässä kohtaa alkaa olla jo hieman väsynyt ja istuntojen määrä alkoi tuntua kipuina selässä ja niskassa. Tässä istunnossa aloin olla kypsä istumaan ja mietin: ”Mitä jos vain nousen ylös ja kävelen ovesta?” Olin vähän vihainen ja ajattelin: ”Miten tällainen tapa kouluttaa mieltään, voi mitenkään olla järkevä?” Jokin osa minussa oli sitä mieltä, että ikinä ei enää istuta tuntia ja piste! Tämä herätti minut ajattelemaan, että onko tällainen harjoittelu sitä mitä tarvitsen. 

Seuraavana yönä ei pelkoa vaan ihmissuhde mankeli 

Lauantai ilta oli vähintään yhtä tylsä ja menin taas odottelemaan unen tuloa kello oli yhdeksän illalla. Menin sänkyyn ja mieleeni putkahteli menneestä ihmisiä, jotka ovat joskus olleet elämässäni. Mieleeni tuli paljon muistoja ja hetkiä sieltä täältä. Ihmisten merkitykset elämässäni alkoivat loksahdella paikoilleen. Joitakin ihmisiä mietin mihin he katosivat ja missä mahtavat olla juuri nyt. Ihmettelin teini aikoinani minua kiusanneita kavereita ja mistä mahtoi kaikki se draama johtua. Osaan kysymyksistä löysin vastauksia ja osa jäi kysymysmerkiksi. Luulen, että pystyn antamaan anteeksi, vaikka en tiedä miksi minua niin kohtelivat. Nopeammin loppui tuona yönä mieleni hyrrän pyörintä.  

Uskallanko kuunnella sitä mitä tarvitsen? 

 Seuraavana aamuna oli vielä tunnin meditaatio, jonka jätin väliin. Ei ollut helppoa jäädä siitä pois, koska tuntui että jäin pois yhteisestä matkasta. Tein valinnan, kuunnellen sitä mitä kaipasin ja se oli kävely. Kävelylläni mietin, että olenko nyt huonompi ja selkärangattomampi kuin muut, kun en istu heidän kanssaan. Olen ollut kiinnostunut vippassana meditaatiosta ja nyt sitä kokeilleena minulla on jokin käsitys siitä. Minusta hiljaisuus ja itsensä kanssa oleminen sekä meditointi on tarpeellista, mutta se kuinka paljon sitä tehdään päivässä ei ole minusta keholle hyvä. Olen iloinen siitä, että uskallan kyseenalaistaa näinkin toimivaksi ja ihmisten kehuman tavan harjoittaa omaa henkistä kapasiteettia. Pystyn siis arvioimaan itse sitä onko se minua varten vai ei, vaikka olen kuullut, että kaikkien olisi se hyvä käydä. En sano, ettenkö koskaan lähtisi kymmenenpäivän vippassana kurssille, mutta nyt ajattelen ettei se ole minua varten. On monen laisia tapoja kääntyä omaan kokemukseen sisään päin. Olen siis oppinut Neo tantran kautta monenlaista. Tarkastelemaan omaa kokemustani objektiivisesti ja silmät auki keskittyen kehoon. Minun opeistani on yksi ollut se, että uskallan kääntyä ulospäin muita kohti ja ilmaista itseäni, senkin koen tulleen vahvemmaksi tantristen harjoitteiden kautta. Kaiken kaikkiaan hyvin opettavainen hiljainen viikonloppu, josta olen kiitollinen.