Helvetti on kaikki ne pelot ja tuntee jota tuollainen tapahtuma on aiheuttanut sisimpään. Taivas tai helvetti löytyy ihmisen sisältä. Ja omaa sisäistä maailmaansa ei pääse karkuun. Jos haluaa elää tasapainoista elämää on tunteet käsiteltävä. Tuo rupeama on ollut pitkä. Ja vuosien työskentely itseni kanssa on auttanut minua tulemaan sinuiksi monen asian kanssa. Ei siksi, että traumani olisi parantunut, vaan siksi, että olen hyväksynyt sen osaksi elämääni. Se ei kahlitse eikä määritä minua vaikka onkin osa itseäni ehkä loppuelämän. Se on muovannut minusta sen joka olen tänään.
Kun olin alle 3-vuotias olin lähellä kuolla isäni tapon yrityksen vuoksi. Vuosi sitten 2.2.2017 tarinani kirjoitettiin Voicen sivulla julki. Se oli minulle erittäin eheyttävä kokemus vaikka samalla erittäin rankka. Kaikki avatiin uudelleen eteen kaikessa raakuudessaan. Jokainen myötätuntoinen, kauhistunut, ihmettelevä ja osaaottava kommentti jonka sain tuntui joka solussani. Se vei minut rankalle matkalle jälleen tunteisiin. Vaikka aikaa on kulunut nuo tapahtumat ovat olemassa aina.
Tälläinen tapahtuma kuin perhesurman yritys on erittäin shokeeraavaa aina koko kollektiiville. Kun oma vanhempi vahingoittaa hengenvaarallisesti lastaan se tuntuu niin silmittömän järjettömältä ettei sitä pysty ymmärtämään. Moni yrittää ymmärtää tälläistä tapahtumaa, turhaan. Sitä ei voi mielestäni ymmärtää. Kokemuksen on vain annettava tuntua, sitä on surtava.
Tuollaiseen ratkaisuun päätyminen kertoo niin monin tavoin huolestuttavaa kieltä mielestäni koko ympärivästä maailmasta ja yhteiskunnasa. Ei pelkästään tekijästä. Sukupolvia jatkunut puhumattomuus on kääntynyt ihmisiä vastaan. Jos avun pyyntö on häpeällistä niin mitä meille jää vaihtoehdoksi kun omat voimat ja keinot loppuu? Jos muuta keinoa ole, ja ihminen päätyy noin järkyttävään tekoon ihminen on totaalisen hukassa itsestään ja olisi suuren avun tarpeessa. Näitä hälytysmerkkejä ei vain aina noteerata tai niihin ei osata millään tavalla vastata. Perhesurmia tapahtuu edelleen. Luemme lööpeistä näistä surullisista tiensä päähän kulkeutuneista ihmisistä ja heidän epätoivoisista teoista aivan samoin kuin ohikulkijat lukivat isäni teosta lehdestä vuonna -85.
Tragedia nostetaan hetkellisesti voimakkaasti esiin mutta harvoin puhutaan siitä mitä tuo jättää jälkeensä. Miten se vaikuttaa eloon jääneisiin sukulaisiin ja perheenjäseniin. Kaikella on hintansa. Korkeimman veron näihin asioihin aiheuttaa vaikeneminen. Nykyään ollaan tässä asiassa onneksi valveutuneempia. Maailma on valmiimpi sille, että ihmiset puhuvat tunteista ja vaikeista asioista avoimemmin. Itse olen maksanut kovaa hintaa kokemuksistani mutta nykyään koen oloni kevyemmäksi juuri jakamisen ja puhumisen ansiosta. Asian käsitteleminen ja siitä puhuminen ei ole ollut todellakaan helppoa kun aiheen ympärillä on leijunut voimakkaita tunteita.
Opiskelin kirjoittamista Kauniaisten Työväen akatemiassa vuosina 2012-2013 jolloin suoritin kirjoittajan perusopinnot. Tuohon vuoteen kuului myös elämänkertakirjoittamisen kurssi jonka opettajana toimi Taija Tuominen. Taijalla on itselläkin rankkoja kokemuksia menneessä alkoholistiperheen lapsena joista olen lukenut jälkeenpäin. Hän on myös kirjoittanut kokemuksistaan kirjan. Hän siis tiesi mistä puhui kun erään tunnin päätteeksi kysyi erään elämäni merkittävimmän kysymyksen. Hänen yllättävä kysymyksensä oli: mistä sinä kirjoittaisit jos et pelkäisi muiden mielipiteitä tai välittäisi muiden sanomisista. Hän pyysi kirjoittamaan paperille jokaiselle mieleen tulevan aiheen. Kirjoitin omaan paperiini PERHESURMA. Nuo kirjaimet tulivat kynästä raskaina paperille ja niiden näkyvillä olokin aiheutti minussa häpeää. Vastauksia ei luettu ääneen ne jäivät vain omaan tietoon. Taija totesi hetken hiljaisen vastausajan jälkeen että ”noniin nyt te voitte jäädä miettimään aijotteko kirjoittaa tuosta aiheesta vai jätätttekö asian sikseen” Siihen tunti loppui ja opettaja sanoi ”heihei nähdään huomenna.” Emme puhuneet aiheesta luokkakavereiden kesken vaan lähdin suoraan kotiin. Kirjoittajia on tarkoitus herätellä ja tuo kysymys todella teki sen!
llalla sain elämäni ensimmäisen ja viimeisen kunnollisen paniikkikohtauksen. Onneksi asuin ystäväni kanssa ja hän oli kotona enkä joutunut olemaan yksin. Hän tiesi mitä minulle tapahtui. Itse luulin kuolevani. Hän osasi antaa minulle paperipussin johon pystyin hengittämään. Luulin todella, että kuolen. Hengenahdistus ei ottanut laantuakseen. Kohtaus kesti jonkun aikaa ja olin sen jälkeen 2-3 päivää todella väsynyt. Jouduin ilmoittamaan myös koululle etten voinut jatkaa elämänkerta kirjoittamiskurssia. Sain korvaavat tehtävät kotiin. Tuosta hetkestä on henkisesti pitkä matka tähän kirjoitukseen. Vielä muutama vuosi sitten en uskaltanut olla menneisyyteni kanssa näkyvillä. Nyt on toisin vaikka tottakai aihe herättää tunteita. Silti se on muuttunut huomattavasti neutraalimmaksi.
Sanomattakin selvää, että menneisyys vaikuttaa meihin aina ja mitä vakavampia asioita siellä on tapahtunut sen suurempi tarve niistä on puhua, päästä vapaaksi. Jos joutuu elämään hiljaisuudessa hirvittävien kokemustensa kanssa jää niiden vangiksi. Jää häpeän vangiksi. Missä on silloin tilaa elämälle? Kaikki jotka ovat käyneet läpi vahingoittavia elämänkokemuksia tietävät että ne vakuttavat meihin tietoisesti mutta myös hyvin voimakkaasti vielä enemmän alitajuisesti. Tiedän, että moni kamppailee menneisyydestä kummittelemaan jääneiden asioiden kanssa, ja niitähän meillä kaikilla riittää. Onnellinen on se joka on päässyt tässä helpolla. Ja harvinainen poikkeusyksilö, luulen näin.
Ihmiselämään kuuluu vaikeudet täysin luonnollisena osana kasvua. Itselleni ne ovat olleet eräänlaisia astinkiviä elämässä eteenpäin. En ole koskaan suostunut jäämään tuleen makaamaan. Ymmärrän kyllä hyvin niitä jotka jäävät. Ei henkiseen helvettiin astu kovin mielellään ja harva astuu sinne vapaaehtoisesti. Kun laajentaa elämänpiiriään joutuu kohtaamaan kaikki sisäiset tunteensa. Ne tuntuu joskus tappavan kauhistuttavilta. Minun on ollut pakko mennä sinne. Olen kokenut sen tuskan sisimmässäni pakottavana kuolla vanhalle, mennä eteepäin kohti eheyttä. Tuskin millään konstilla olisin voinut paeta sitä sisäistä tuskaa ja itsemurhaa en ole voinut koskaan edes harkita. Minusta elämä on jokatapauksessa liian ainutkertainen tuhlattavaksi niin, kuolen jokatapauksessa joskus. On lähestulkoon pitänyt sitten valita kahdesta; joko hidas kuolema itsetuhon kautta tai sitten täydesti eläminen ja henkiin herääminen. Herääminen kulkee tuskallisimpien tunteiden kautta. Kaikki lieventävät asiat piti jättää pois ja kokea se helvetti raakana. Lopetin oman sisäisen tuskani pakenemisen. Tiesin etten kuole siihen vaikka se tuntuikin monessa kohtaa siltä. Luotin järkeeni ja aloitin matkan joka on vienyt läpi monen puhdistavan tulen.
Heräsin vähän aikaa sitten erittäin voimauttavasta unesta. Unessa kerroin koko elämäntarinani isolle joukolle ihmisiä auditoriossa. Minua ei jännittänyt puhua vaikka pelkäsinkin mennä lavalle. Katsomossa oli lähestulkoon pelkästään miehiä. Sanomattakin selvää, että suuri pelkoni miehiä kohtaan on tullut kokemastani. Siksi näille miehille puhuminen unessa oli minulle vielä isompi itseni ylitys. Joukossa oli myös luokkatovereitani yläasteelta. Puheen jälkeen eräs ihminen jota kohtaan olen koko elämäni tuntenut jonkinlaista alemmuutta tuli onnittelemaan minua unessa puheeni jälkeen ja sanoi ”en ole koskaan nähnyt sinua tuollaisena.” Oli siis aidosti hämmentynyt voimaantumisestani erittäin positiivisella tavalla. Herätessäni tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni olevani sinut koko elämäntarinani kanssa. Ja minulla oli olo että olen viimein valmis kirjoittamaan omasta tarinastani itse, omin sanoin. Tämän jutun otsikko tuli myös sinä aamuna heti mieleeni. Vaikka otsikko on jokseenkin raflaava, minusta se kuvaa hyvin omaa matkaani. Se pitää kohdallani täysin paikkansa. Helvetin portit oli auki mutta valitsin olemassaolon taivaan. Tähän ei todellakaan ole ollut kovin helppo ja mutkaton tie. Senpä takia haluankin jakaa oivalluksiani.
Minun tehtäväni täällä on kirjoittaa ja käydä läpi ihmisyydessäni kaikki se joka on tielleni annettu. Näin koen vahvasti. Minulla on oma historia syystä. Uskon itse elämän tarkoituksenmukaisuuteen. Ja kun ajattelen näin se tuo minulle vastuun. En ole uhriroolin takana vaan elämä on omissa käsissäni. Koen, että vastuu vapauttaa. Jos pakenisin tosiasioita menetän omaa voimaani. Vastuu mahdollistaa oman voiman käytön kokonaisuudessaan. Kun hyväksyin trauman osaksi itseäni alkoi todellinen elämäni, aitona minuna. Minun ei tarvitsekaan parantua kokonaan, tulla täydelliseksi, piilottaa heikkouksiani. Saan olla minä, kaikkine kokemuksineni. Huonoina päivinä, ja välillä edelleen mieltäni sekoittavan traumani kanssa näkyvillä. Kun hyväksyin itseni ja kokemukseni yhteys itseeni ja sitä kautta muihin aukesi.
Olen saanut tutustua aivan upeisiin ihmisiin matkan varrella jotka kaikki tekevät työtään sydämestä käsin helpottaakseen kanssa ihmisten elämää omilla työvälineillä. Näitä auttavia käsiä on paljon kun avaudumme elämään ja ottamaan apua vastaan. Kun häpeä ei enää kahlitse niin silloin tulemme näkyviin ja alkaa todellinen, aito voimavaroja lisäävä elämä yhteydessä muihin.
Kiitos Maiju kun avaat ja kerrot kokemastasi! Lasteni isä on ollut muutaman kertaa tehdä perhesurman. Lapsillani on ollut traumaattinen lapsuus väkivaltaisen isänsä seurassa. Kirjoituksesi avasi uusia näkökulmia asiaan! Olen lähdössä julkiseen auttamis- ja vaikuttamistyöhön näissä asioissa, joten oma henkisen ymmärryksen laajeneminen on merkityksellistä❤️ Olisi kiva jakaa joskus kokemuksiasi. Kohtaamme, jos näin on tarkoitettu💫