Olin sekoittanut omien rajojeni asettamisen rakkaudeksi. Hetken elämässäni luulin, että näin on.

Sen sijasta, että rajani olisivat yksin tein olleet rakkautta, ne ovatkin olleet reitti rakkauteen.

Kun olen asettanut rajojani, olen nähnyt, että kuuntelemalla tunteitani noina hetkinä, on sisälläni alkanut prosessi, jonka kautta olen voinut alkaa piirtyä ihmisenä enemmän.

En voi pidättäytyä jääräpäisesti rajoissani, jos totuus rakkaudessa on toinen. Se vaatii nöyrtymistä.

Olen tarvinut ja saanutkin anteeksiantoa ja armollisuutta. Ilman niitä eivät ihmissuhteet vaikuta kestävän. Olen mössinyt paljossa. Siten saan olla kiitollinen heistä ketkä ovat.

Kun olen seurannut rajojani, on rajojeni seuraamiseen ollut liitoksissa lopulta halu mennä kohden rakkautta. Tämä on tarkoittanut sitä, että olen seurannut sitä mitä olen halunnut, jotta olen kokemukseni ja siitä oppimisen myötä voinut tulla enemmän ja enemmän omaksi itsekseni.

Aluksi luulin, että omaksi itseksi tuleminen on tietynlaisuutta, mutta nyt ymmärrän, että se on myös rakkaudelle avautumista.

Olen astunut paljon harhaan elämässäni.

Suurin osa elämässäni vinoon menneistä asioista on vain omaa aikaansaannostani. Lähinnä siitä juontuen, että en ole kyennyt rakastamaan, vaan sen sijasta olen arvottomuudestani kontrolloinut ja yrittänyt ohjata elämän rakenteita. Tällä tasolla kontrolloiminen ja ohjaaminen ei kuitenkaan kuulu itselleni.

Näyttääkin siltä, että jos kykenen vain hyväksymään oman ymmärrykseni nöyrästi, mutta uteliaasti, sekä olemaan avoin koputtamaan, minulle avataan. Ehkä minut voidaan myös ohjata oikeaan suuntaan.

Olen paljon kuvitellut tietäväni siitä miten elämä on ja miten minun sitä tulisi elää. Se ei ole toiminut ja kun herään tähän, huomaan, että tiedän paljossa sitä miten elämääni tulisi elää ja mitä se on. Tämä on paradoksaalista.

Oman elämäni kohta ja sen tapa toteutua on eri kuin toisilla, joten en siihen tässä postauksessa mene. Rakkaus on kuitenkin se mille näen elämän minua avaavan ja tämä on se suunta aina vain enenevässä määrin.

Kun rakkaus on lisääntynyt, on tämä kaikki selkeytynyt.

Jos jokin asia on mennyt rakkauden edelle, olen kärsinyt.

Olen esimerkiksi luullut himoa ja halua rakkaudeksi, vaikka ne ovat vain parhaimmillaan suuntaviittoja.

Rakkauden avautuminen enemmäksi ei näytä lymyävän aina siellä missä on mukavuutta, vaan siellä missä on epämukavuutta. Ei kuitenkaan niin, että epämukavuuteen jumittuisin. Vaan niin, että katsoisin tuota epämukavuutta rakkaudenkaipuussani ja janossani niin vahvasti, että se muuntuisi siksi itsekseen.

Samoin kuitenkin näen, ettei minua ole tarkoitettu kaikkiin suuntiin. Minulla on vain oma suuntani, vaikkakin näen, että se on lopulta kaikkien suunta, koska uskon, että rakkaus koskettaa meistä jokaista ytimeltään. Siten minun ei tarvitse käsittää kaikkea tai katsoa kaiken kärsimyksen suuntaan niin kuin sen voisin ratkaista. Joskus ratkaisu on siinä, että laskee irti ratkaisusta ja tuolloin ratkaisu saapuu.

On ollut ilo myös oivaltaa, ettei rakkaus ole ainoastaan sama, vaan rakkaus on myös eri. Se on erilainen kohdistuessaan eri ihmisiin, kuten lapsiin, puolisoon tai ystäviin, mutta rakkaus on myös hyvin yksilöllinen. Mielestäni ja sydämestäni rakkaus ei siis sulje pois erityisyyttä tai sitä, etteikö elämään mahtuisi myös se elämän tärkein ihminen.

Mieleni kiinnittymät purkuvat säie kerrallaan ja kärsimys tahtoo ohjata kotiin, sinne missä on vakaus, turva ja luottamus. Sinne missä on rakkauden seurakunta. Ja yhtä paljon kuin tuossa seurakunnassa on kyse siitä missä se on, on siinä kyse myös siitä, että se löytyy sisältäni.

Vaikka löydän rakkauden seurakunnan sisältäni, on sen eteen tehtävä työ, johon tarvitsen tahtoani. Tahtoni on syntynyt kärsimyksestä ja opitusta. Siten kärsimykseni on korvaamatonta.

Askel kerrallaan avaudun ja lähennyn, koskaan kuitenkaan saavuttamatta ja silti saavuttaen yhä uudestaan ja uudestaan.

Suo minun pysyä suunnassani ja anna eteeni sen verran, että kykenen sen työstämään.

Siunausta sinun päivääsi rakas ihminen.

Kaikista tärkein on rakkaus.