Kylläpä vain, niin taidan olla. En ole sitä nuorempana ymmärtänyt, mutta nyt kun elämää on takana reilu 40 vuotta, voin jo alkaa näkemään sen kaavan ja ilmentymisen elämäni varrella.

Tämä on minulle iso asia, kirjoittaessani vapisen, ihan pelkästä tunnekuohusta johtuen. Ei ole helppoa hyväksyä sitä kuinka paljon se on minuun vaikuttanut, ja kaikista pahinta on miettiä kuinka paljon olen tätä omille lapsilleni siirtänyt. Hehän ovat joutuneet sivusta seuraamaan kuinka olen antanut lytätä itseäni ja sietänyt ihmisiä jotka eivät ole kunnioittaneet taikka arvostaneet minua.
Se on saanut minut mukaan seurustelusuhteisiin joissa en ole itse ollut niin ihastunut kuin toinen. Enemmän olin ihastunut siihen kuinka se toinen on ihastunut minuun.

Olen alitajuisesti vetänyt puoleeni ihmisiä jotka ovat olleet alussa todella kiinnostuneita minusta. Sitten se on voinut loppua kuin seinään, yhteydenpito ja kiinnostus yhteiseen aikaan.
Sitä kun tapahtui riittävän usein, olenkin sitten ollut jo valmiiksi puolustusasemissa tavatessani uuden ihmisen. Oikein olen odottanut, että milloin se katoaminen tapahtuu. Sitä kävi joskus myös kaverisuhteissani ja se vain vahvisti arvottomuuden tunnettani.

Olen sitkutellut suhteissa joissa en ole voinut hyvin, erolle on pitänyt löytyä ns. hyvä syy jotta sen voisin toteuttaa. Pelkkä oma onneton olo ei riittänyt, koska se yksin jääminen pelotti niin paljon.
Olen kärsinyt monista kehon vaivoista, osaamatta yhdistää niitä henkiseen pahoinvointiin. Kunnes löysin Inna Segalin ”Kehosi salattu kieli”-kirjan ja se avasi minulle aivan uuden näkökulman.
Sittemmin olen lukenut myös muita samankaltaisia kirjoja, suosittelen muillekin perehtymään aiheeseen.

Kärsin yli 10 vuoden ajan selittämättömästä, noin kerran vuodessa ilmestyvästä navan ympärillä olevasta tuskallisesta kivusta. Opin pelkäämään sitä, koska siihen eivät auttaneet särkylääkkeet ja valvoin monia öitä sen vuoksi. Se sai minut kontalleen kivusta ja oksentamaan.
Kaikkein pahimpana se ilmestyi, kun erosin 11,5 vuotta kestäneestä suhteestani, joka oli minuun hyvin paljon huonolla tavalla vaikuttanut parisuhde.
Kipua kesti muutaman päivän ja yhtenä iltapäivänä nousi kuumekin korkealle jolloin en kyennyt edes liikkumaan.

Olenkin ollut kiitollinen löytäessäni uuden näkökulman kipuihini, sillä se on tuonut ymmärrystä. Vaikkakaan se ei siinä hetkessä aina lohduta, kun kipu ja ahdistus iskevät.
Tunnen valtavaa myötätuntoa näiden kokemusten jälkeen niitä kohtaan jotka haluavat turruttaa tuskansa, kuka milläkin tavalla. Sillä se tuska on niin repivää ja kokonaisvaltaista etten löydä oikein sanoja kuvaamaan sitä.

Kun niitä hylkäämisen kokemuksia tuli riittävästi, jossain vaiheessa aloin saada tietoa läheisriippuvaisuudesta. Aloin ymmärtää itseäni, mutta mukaan tulivat tietenkin myös itsesyytökset. Että miksi olen antanut kohdella itseäni näin.
Kaikki se tunteenkirjo oli käytävä läpi ja hyväksyttävä, ja alkaa toimimaan toisin. Pieni askel kerrallaan.
Ei ole helppo tie lähteä muuttamaan omaa toimintaansa ja uskomuksiaan. Olen työstänyt asiaa jo useamman vuoden ja työtä tuntuu vain riittävän.

Hiljalleen pääsin eroon toiveesta kumppanin löytymisestä.
Sitä ennen piti käydä läpi 3 vuoden suhde jossa erottiin ja palattiin yhteen. Vaikka kuinka ymmärsin ettei tämä ole oikein, selittelin itselleni asiat aina parhain päin. Ymmärsin ja olin tukena toiselle osapuolelle. Niin vaikeaa se eroon pääseminen oli.
Kunnes lopultakin erinäisten asioiden vuoksi totuudet paljastuivat eikä se ollut kaunista. Mutta ainakin pääsin lopullisesti eroon siitä suhteesta. Jälkikäteen sitä ymmärtääkin asioita eri tavalla, niissä onkin riittänyt analysoitavaa.

Kunnes sitten tapasin viimeisimmän kumppanini. Voinkin sanoa, että sen 2,5 vuotta kestäneen suhteemme aikana olen edistynyt itseni kanssa enemmän kuin koskaan. Helpolla se edistys ei ole tullut ja siinä on egokin ollut kovilla. Sain tilaisuuden kasvaa ihmisenä, mitä pidän erittäin arvokkaana asiana. Sain tilaisuuden muuttaa omaa käytöstäni rakkaudellisempaan suuntaan.
Konflikteja oli toisinaan ja niissä hetkissä olinkin kirjaimellisesti kontallani sen oman ahdistukseni vuoksi. Mutta jostain syystä ne hetket ovat tuoneet minulle lisää omaa voimaa. Tuntui hyvältä voida seistä itsensä puolella.
Ilmaista omat rajansa ja tunteensa. Vaikka toisella ei ollutkaan aina helppoa ottaa niitä vastaan ja hän vetäytyi.
Hylkäämisen pelosta huolimatta sanoin silti hänelle aina kaiken. Vaikka se pelon tunne olikin alkuun todella voimakas, niin kehoni ei enää antanut myöten.
Minuun iski niin kova tuska ja puristus, että kaikki oli vain päästettävä ulos. Alussa se tuntui jopa epäreilulta, mutta lopulta se kuitenkin oli vain omaksi parhaakseni.

Sitten huomasinkin kykeneväni hankalalta tuntuvissa tilanteissa päästämään kumppanistani irti. Hän voi joko lähteä luotani tai jäädä, päätös oli hänen.
Se tuntui vapauttavalta kyetä siihen, tunsin eron sisäisessä olotilassani. Tunsin olevani rauhallisempi ja vakaampi. Tunsin lämpönä sen ajatuksen, että minä pärjään kyllä ilman tätä ihmistäkin.

Ennen olen keksinyt mielessäni monenlaisia syitä miksi en pärjäisi yksin tai ilman sitä sen hetkistä kumppaniani.
Ajatukseni ovat olleet suoranaista katastrofiajattelua eikä sillä ole ollut rakkauden kanssa mitään tekemistä. Riippuvuus ja pelothan ne ovat olleet silloin äänessä.
Enää minun ei tee mieli muuntua tai miellyttää toista vain sen vuoksi, että kelpaisin hänelle.

Onkin mahdollista, että kaikki suhteeni ovat olleet traumakemian aikaansaamia.
En tiedä millaista on olla aidosti toimivassa ja tasavertaisessa suhteessa. Joutuuko silloin edes miettimään toisesta irtipäästämistä hankalissa tilanteissa.

Minua ovat auttaneet eteenpäin Eevi Vuoriston kirjat, Youtubekanava nimeltä Jenni Turku,
Anna Taipaleen Sydänjuttuja on myös ollut mielenkiintoista lukea.
Ne kaikki ovat auttaneet minua oivaltamaan asioita itsestäni ja niitä oli hyvä harjoitella viimeisimmässä suhteessani.
Vaikka se irtipäästö sitten kuitenkin lopulta eteeni tuli, niin tällä kertaa saatoin tehdä sen rakkaudesta itseäni kohtaan ja omasta päätöksestäni, mikä ei tietenkään ollut helppo.
Kohtaan kuitenkin edelleen erinäisiä pelkojani, mieli yrittää luoda tuttuja katastrofaalisia uhkakuviaan. Mutta tällä kertaa tuntuu siltä, että minä osaan jo olla antamatta niille valtaa.
Voin surra ja ikävöidä, sallia itselleni olla siinä tilassa.
Mutta suurin tunteeni on kuitenkin kiitollisuus ja rakkaus.
Itseäni, elämääni ja tätä ihmistä kohtaan.