Traumojensa selvittäminen tuntuu välillä kuin koittaisi löytää langanpäätä tiukkaan solmuun kiristyneen sotkuisen lankakerän keskeltä. Aika ajoin mahdottoman tuntuinen, valtavasti kärsivällisyyttä ja aikaa vaativa tehtävä. Mutta kun otamme missioksi päästä kuiville upottavista tunteista ja tunnekehosta nousevista menneisyyden toisinnoista ratkaisut kyllä löytyvät, pikkuhiljaa, matkan varrelta, pala kerrallaan ja ajallaan. Langan pää löytyy ja lankakasan selvittäminen voi alkaa.

Me olemme itse tuolla matkallamme joskus ainoa johtolanka. Varsinkin jos kukaan ei vahvista menneisyyden traumakokemuksia tai niistä ei ole itsellä mitään muistikuvaa. SiIloin keho kertoo meille tässä hetkessä mitä se haluaa tietoisen mielemme muistavan. Paranemisen palaset löytyvät näiden johtolankojen avulla.

Traumamuistojen kanssa eläminen tuntuu välillä siltä kuin olisi heitetty sumuiselle merelle, autiosaarelle yksin katkenneen jalan kanssa. Kivut ovat todellisia, näköalaa ei ole ja seurana on vain yksinäisyys ja voimattomuus. Kuulostaa tuskalliselta ja sitä se onkin. Tälläisiä hetkiä joutuu läpielämään tälläkin hetkellä turvattomana liian moni.

Näissä olosuhteissa voimien löytäminen siihen päättäväisyyteen, että aikoo vielä joskus seisoa mantereen puolella ja tanssia tervein jaloin, vaatii lähes epäinhimillistä päättäväisyyttä. Mutta tuossa päätöksen voimassa piileekin yksi trauman suurista lahjoista – löydämme sen kautta aidon, todellisen voimamme. Joskus vaikeimmalla hetkellä saattaa kyseenalaistaa, mihin tuollaista voimaa edes tarvitsee koskaan. Siinä hetkessä voi napata ilmasta itselleen pienen partikkelin uteliasta inspiraatiota: ANTAA ELÄMÄN NÄYTTÄÄ. Meillä on juuri niin kauan aikaa kuin elämää on jäljellä. Se luo toivon ja mahdollisuuksia. Mutta päästäksemme kiinni mahdollisuuksiin meidän on valittava olla pakenematta sitä mitä meille yritetään itsemme kautta näyttää. Se jos mikä vaatii (super)voimia. Minä uskon, että niitä sinussa on, vaikka sinä et aina uskoisikaan.

Johtolankojen seuraamista kannattaa jatkaa. Niitä meille annetaan yllinkyllin, mutta toinen seikka on kuinka niiden kanssa toimia. Saatamme tuntea olevamme kuin pakohuoneessa. Pienten vihjeiden avustuksella tulisi löytää tie ulos. Toiset jättävät leikin kesken. Palkintona on elämä kun huoneesta pääsee ulos. Siitä palkinnosta ei kannata hevillä luopua. Toivoa on aina niin kauan kun emme luovuta itsestämme. Meillä on suuri arvo, jota ei kannata unohtaa vaikka ahdistuksen ja pelon tunteet saattavat saada meidät tuntemaan täysin päinvastaista. Tunteet eivät ole yhtä kuin me itse. Tunteet ovat väliaikaisia vaikka ne ovatkin tässä hetkessä todellisia. Se mitä tunteet meille kertovat meistä itsestämme ei kuitenkaan ole totta.

Ajattelen, että ahdistuksemme eivät ole pois pyyhittäviä, epätoivottuja, Ne vaikeuttavat nykyhetkessä elämistä, kyllä, mutta vain niin kauan kunnes vapautuvat. Tukahdutettuina ja välteiltyinä ne vaikuttavat vuoren varmasti meistä käsin koko elämämme. Siksi suurimman pelon keskellä elämä kysyy meiltä rohkeutta. Onko meissä rohkeutta uudistua vaika vanha haluaa säilyä muuttumattomana meissä, alaspainavina tunnekokemuksina. Onko meissä rohkeutta seisoa itsemme puolella vaikka ulkopuolelta saatamme saada paremmin tietämättömien toimesta viestiä kelpaamattomuudesta. Onko meissä voimia rikkoa se harha, että kokemuksemme eivät määritä meitä loppuelämäämme. Selvitellessämme trauman aiheuttamaa lankavyyhtiä meidän tulee kuitenkin olla armollisia itsellemme tällä vapauden tiellä. Mitään luvattuja lopputuloksia ei ole. Paljon riippuu siitä kuinka paljon opimme vaatimaan turvaa turvattomille osillemme.

Kun ahdistus on ollut seurana koko elämän voi olla vaikea tunnistaa mikä oikeastaan edes on tervettä ja mikä trauman aiheuttamaa epäterveyttä johon olemme vain tottuneet. Kaikkeen tottuu ja ihminen sopeutuu epäinhimilliseenkin surullisen hyvin.

Kun alamme löytää arvokkuuden tunnetta, ehkä jonkun toisen ihmisen peilauksen kautta tai siitä ajatuksesta, että meillä on täällä vielä paljon tehtävää ja annettavaa, alamme erottaa mikä on menneisyyden määrittämää ja mikä mahdollista. Siitä alkaa jo hieman helpompi tieosuus, kun on päässyt totaalisesta sumusta aamuiseen harsoisempaan usvaan.

Tästä tilasta käsin saattaa aueta uudenlainen suhtautumistapa omiin tuntemuksiin. Näemme ahdistuksemme ja vaikeat tunteemme sellaisina arvokkaina johtolankoina joita ne todellisuudessa ovatkin. Näitä tunteita kuuntelemalla, kunnioittamalla ja niiden viestiin tutustumalla kuljemme kohti sitä kokonaista ydintä joka meissä on koko ajan sisällä kaikesta rikkinäisyyden ja pelon tunteesta huolimatta.

Kun opimme menetelmiä ja tapoja kohdata näitä tunteita sillä arvolla mikä niillä meille todellisuudessa on, me palaudumme omaksi itseksemme pikkuhiljaa, tähän hetkeen pois menneisyyden kauhuista.

Useimmiten me kiroamme sitä miksi joudumme kokemaan kärsimystä aiheuttavia tunteita, eikä siinä olekaan mitään reilua miksi meille on tuollaisia tunteita aiheuttavia kokemuksia annettu. Mutta valitettavasti emme ole keksineet vielä aikakonetta jolla pääsisimme menneeseen muuttamaan kokemaamme. Mennyttä voi korjata vain nykyhetkessä.

Kaikki mikä meille on tehty ja tapahtunut on meissä juuri nyt. Juuri se mennyt ja ne kokemukset mitkä ei tullut turvallisesti yhdessä kannatelluksi jonkun kanssa vaatii sitä nyt meiltä itseltämme. Toivon mukaan meilä on tässä hetkessä joku ihminen jonka kanssa voimme laskea raskaan reppumme ja purkaa menneisyytemme sieltä pois, jotta tulevaisuudessa matkanteko on kevyempää. Jos ei ole, pyydä syli auki maailmalta apua siihen. Kurkota kohti mahdollisuuksia. Älä luovu toivosta.

Kun mieli vie takautumiin ja tunnekeho puskee ulos vaikeita kokemuksiamme, voimme alkaa olemaan enemmän ystävä kuin vihollinen tuolle kaikelle kokemallemme. Tunteemme ja kokemuksemme eivät tee meistä huonompaa, vaikka tässä yhteiskunnassa helposti niiden vuoksi halutaankin laittaa epäkelvon ja sairaan leima.

Mitäpä jos tässä yhteiskunnassa ei vielä yleisesti osatakaan arvostaa todellisen alkemian ja viisauden prosessia? Mitäpä jos tehokas työnteko ja suorittaminen ei olekaan arvomme mittari niin kuin meille on opetettu? Mitä jos arvo piilee siinä kuinka ihminen ja inhimillinen opimme olemaan ensin itsellemme, ja sitten muille?

Se sisäinen tieto ja viisaus mitä keräämme matkalla kotiin traumapaikalta tähän hetkeen, on suurinta lahjaasi jota ei vielä yleisesti osata arvostaa, mutta jota sinä voit opetella arvostamaan. Tiedän, että pikkuhiljaa maailmassamme arvot muuttuvat siihen suuntaan, että tästä hiljaisesta tiedosta on joskus vielä pulaa. Kerää siis siihen reppuun jota menneisydestäsi purat, näitä kullanarvoisia oivalluksen hetkiä mitä saat kerätessäsi osiasi takaisin menneisyydestä, keho kompassinasi. Traumasi voi olla osa sitä lahjaa jonka olet tullut tänne itsestäsi jakamaan. Mutta ensin on tehtävä matka alkulähteille, minuuden eri kerroksiin, jotta ytimesi kirkastuu ja integroidut siksi joka olet. ytimessäsi on aina tieto siitä, että alkuperäiseltä olemukseltasi olet itsesi ja elämän ystävä sekä liittolainen.

Lue myös artikkelini:
Traumatisoitunut tuntee turvattomuutta kehossaan – Näin vahvistat kehoyhteyttä ja sisäistä turvallisuuden tunnetta
Traumasta toipuminen vaatii turvaa
Kun trauman taika raukeaa
Jokainen kipusi ansaitsee ja tarvitsee tulla nähdyksi rakkaudessa
Traumaattiset kokemukset muuttuvat usein uhrin häpeäksi
Energiahoidoista apua tunnetraumojen purkamiseen
 Jos lapsena ei tullut hyväksytyksi omana itsenään, samaa kokemusta saattaa etsiä ihmissuhteista koko elämänsä