Kahdeksas luku

Teksteissä kuvaamani kokemukset ovat syntyneet siten, etten ole ollut tietoinen alitajunnassani vaikuttavista tekijöistä ja siitä johtuen nuo tapahtumat ikäänkuin vain tapahtuivat minulle, ilman tietoista valintaa tai terävää ja toimivaa erottelu- ja hahmotuskykyä. Rikosasioissa rikoksen tekoon syyllistyneestä käytetään termiä syyntakeeton jos rikoksen tekijä ei ole riittävässä tajuamisen tilassa suhteessa tekoonsa. Mahdollisesti tuota itsessäni vaikuttanutta sisäistä tiedostamatonta tilaa voisi kuvata samalla sanalla. Jos alitajunnan ohjaus ihmisen käytöksestä on voimakkaampaa kuin tietoinen toiminta, on ihmisen ymmärrys omaa toimintaa kohtaan aina vaillinnaista, ikäänkuin syyntakeetonta.

Edellisessä luvussa kuvaamani totaalisen hylätyksi tulemisen kokemuksen ja tarpeiden täyttymättömyyden riivaamana aloin etsiä kumppanuussuhdetta.

Ajauduin tuosta tarvevajeesta käsin varsin erikoisiin tilanteisiin, joista sain oppia monenlaista.

Kerran löysin itseni pohtimasta erään kohtaamani ihmisen toimintatapoja, joista olin hyvin pöyristynyt. Arvostelin niitä mielessäni monisanaisesti. Arvostelun syvetessä mielessäni, koin yhtäkkiä mielenkiintoisen havahtumisen hetken.

Koetin järjelläni löytää syitä ja perusteluja kyseisen henkilön toimintaan. Pohdin hänen traumataustaansa ja rakkaudetonta kasvualustaansa. Menin pohdinnoissani niin pitkälle kuin kykenin saavuttaakseni ymmärryksen henkilön käyttäytymistä kohtaan. Tavoitin sellaisen pisteen, jossa ymmärsin, etten kertakaikkiaan voi saavuttaa sellaista tajunnantilaa jossa kykenisin ymmärtämään tuolle henkilölle kertyneitä kokemuksia, tapoja ja uskomuksia joista käsin hän toimi. Ainoa asia jonka tajusin, oli että hänen toimintansa kumpusi rakkaudettomuudesta.

Samassa hetkessä käsitin mieleni arvostelun toisen toimintaa kohtaan syntyneen erittäin vahvasta sisäisestä paremmuuden kokemisesta. Ymmärsin lopulta arvostelun johtuvan, oikeastaan aina, ymmärtämättömyydestä ja paremmuuden illuusioista. Tuomitsin ja arvostelin, koska en ymmärtänyt toisen sisäistä maailmaa. Tajusin ettei minulla ole minkäänlaista oikeutta tuomita toista, kerta en ollut päivääkään elänyt hänen elämäänsä ja kokemuksiaan todeksi enkä siten voinut mitenkään ymmärtää mistä vaikutteista käsin toisen käyttäytyminen on muodostunut. Eli vaikka voinkin nähdä ja sanoa toisen henkilön kyseenalaisten tekojen olevan moraalisesti ja eettisesti väärin, niin en voi tuomita toisen sielua koska en saavuta ymmärrystä hänelle elämän mittaan kertyneistä kokemuksistaan.

Tuo hetki lienee merkityksellisin jonka olen kokenut pohtiessani elämää ja tapahtumia yksinäni. Sillä sen myötä jouduin nöyrtymään ja häpeämään omaa paremmuuden harhaani syvästi. Olin tilanteessa, jossa tarkastelin itseäni äärimmäisellä rehellisyydellä. Tulin erittäin tietoiseksi sisäisestä toimintamallistani, joka oli kehkeytynyt minuun uskonnollisen yhteisön vaikutuksesta, jossa olin elämäni elänyt.

Yhteisössä vallitsi vahva ajatus siitä, että vain tuohon yhteisöön kuuluvat ihmiset pääsevät taivaaseen ja kaikki muut joutuvat kuoleman jälkeiseen helvettiin. Tuo järkyttävä ja voimakas uskomus, jota voisin kutsua yhteisössä olleena jopa tietämiseksi, oli synnyttänyt mieleeni äärimmäisen narsistisen mutta tiedostamattoman rakenteen. Se vaikutti minussa aivan huomaamattomasti ja vaati äärimmäistä tarkkaavaisuutta tulla siitä itsessään tietoiseksi. Ymmärsin tuon uskomuksen absurdiuden lisäksi sen tuhovoiman ihmisen mielessä. Sen, että tuon kaltainen uskomus hajottaa ihmisten välistä yhteyttä ja rakkautta.

Toisella tavalla kuvattuna olin elämäni mittaa uskonnollisesta ajatusmaailmasta käsin kokenut olevani täysin oikeutettu tuomitsemaan ihmisiä helvettiin, koska Jumala oli jostain syystä määritellyt niin. Alitajuntaani oli juurtunut tiedostamattani uskomus ja käsitys, että olin Jumalan silmissä erityinen, valittu ja tietyllä tavalla koskemattoman pyhä.

Tajusin yhtäkkiä hyvin kirkkaasti kuinka sairaalloinen ajatus tuo oli. Tulin tietoiseksi siitäkin, kuinka olin tajuamattani salaa ollut narsistisen ylimielinen kuvitellessani olevani niin hyvä ja pyhä, kuin Jumalasta seuraava ja niin monia muita ihmisiä parempi. Katsoin tuota ajatusta totuudellisesti ja koin valtavan suurta ja tervehdyttävää häpeää. Tuo tervehdyttävä häpeä nöyristi minut astumaan taivaallisesta ylhäisyydestäni alas ja käsittämättömästä paremmuuden harhastani tavalliseksi tietämättömäksi ja ymmärtämättömäksi ihmiseksi.

Nimesin tuon itsestäni löytämäni rakenteen pyhimysegoksi. Siitä alkoi todenteolla tie jolla tahtoni oli alkaa havaita todellisuutta sellaisena kuin se on, eikä sellaisena kuin kuvittelin sen olevan.

Tuo pöyristymisen kautta syntynyt syvän pohdinnan hetki oli syvästi merkityksellinen. Sain käyttööni mielentason työkalun jota en ollut ennen osannut käyttää. Oivalsin, että tajuntani aivan oikeasti voi laajentua huikealla tavalla fokusoidessani kaiken energian ymmärtääkseni vaikkapa jotain ihmisyyden käyttäytymisen kaavaa. Edellyttäen että en anna mieleni esittää selityksiksi alitajuntaan juurtuneita uskomuksia, vaan että tulee sinnikkäästi fokusoida niin kauan aitoon ymmärtämisen tahtoon, että alitajuntaa korkeampi tietoisuus oivalluttaa ja uudelleen muodostaa selkeän, uskomuksista vapaan käsityksen.