Uusi vuosi, uudet kujeet. Vähän niinkin mutta ei aivan. Tämä vuosi antoi kaikessa rauhallisessa ja hiljaisessa tahdissaan tuhatkertaisesti enemmän selkeyttä kuin aiemmat vuodet joiden aikana olen hötkyillyt ja sinkoillut paljon enemmän. Vuosi alkoi sillä, että kuuntelin itseäni ja tein valintoja sen mukaan. Ja se jatkui sillä, että kuuntelin itseäni ja tein valintoja sen mukaan. Koko vuoden tein valintoja omaan hyvinvointiini peilaten. Vietin kokonaisen kuukauden heinäkuussa niin etten suunnitellut juuri mitään. Kuuntelin itseäni, laineen liplatusta kotilaiturilla ja metsän huminaa. Olin. Vähensin sitä mikä toi huonoa stressiä ja lisäsin sitä mikä rauhoitti, maadoitti eli loi turvaa ja sai minut asettumaan omaan keskukseeni vakaammin. Sen myötä tiedän tarkemmin tulevan voden askelmerkit ja mihin aion jatkossa keskittyä,

Tämä oli pysähtymisen ja rauhoittumisen vuosi joka juuri sen kautta opettikin niin paljon. Löysin hiljaisuuden kautta vahvemman yhteyden todellisiin arvoihini. Ja ne aion viedä tulevalle vuodelle mukanani. Niiden pohjalle rakennan unelmieni linnoituksen. Koska se perustuu arvoihini, se on rakennettu tukevalle alustalle, betonille, ei hiekalle. Se ei sorru vaan pysyy vaikka olosuhteet ympärillä muuttuisikin. Tämä vuosi opetti sen: minkä rakennan itseni kuuntelemisen ja todellisten arvojeni mukaisesti se kestää ja tuo turvaa. Se rakentaa aitoa  hyvinvointia ja tasapainoa ja lisää merkityksellisyyden tunnetta elämässäni.

Löysin ydinarvoni. Niitä on läsnäolo, luonnollisuus ja yhteys. Näiden asioiden parissa tulen viettämään aikaani ensi vuonna yhä enemmän. Pohjaan tekemiseni näiden arvojeni varaan yhä enemmän. Uskallan nyt uskoa unelmiini. Ne ovat seuranneet uskollisena jo niin monta vuotta, että eivät ne enää petä tai hylkää. Ne ovat tulleet jäädäkseen. Ja kuuntelen niitä tarkemmin. Aion luoda  niille paikan konkretisoitua.

Täytän seuraavaksi 36-vuotta. Minulla oli syksyllä hetken aikaa ensimmäistä kertaa elämässäni vanha ja elähtänyt olo. Lapsenikin taisi aistia sen kun sanoi silloin yhtenä päivänä yllättäen: ”Rakastan mun vanhaa äitiäni.” Mietin mistä se olo kumpusi ja ymmärsin, että se tulee odottelusta. Se tulee vastuun siirtämisestä. Se tulee siitä kun elämän liekki roihuaa jossain muualla, mutta ei minussa. Se tulee siitä, että lykkää omiin unelmiinsa tarttumista. Ikäänkuin jää odottelemaan lupaa, parempaa aikaa tai jotain muuta ulkopuolelta. Olo alkaa tuntua vanhalta kun energia kääntyy sisäänpäin. Toiminta muuttuu lamaannukseksi.

Kun sisällä on jo valmiiksi tieto, että lupaa muilta tai mistään muualta ei tarvita, kaikki on itsestäni kiinni niin odottelu ei auta. On otettava härkää sarvista vaikka pelottaisikin.

Elämänvoima katoaa kun laitan itseni syrjään. Siksi olenkin luvannut itselleni ensi vuonna olevani itselleni totta, eläväni niin sanotusti täysillä. Täysillä eläminen ei minulle tarkoita sitä, että vedän maailmanympärimatkoja tai kiidän pää kolmantena jalkana muutenkaan. Täysillä eläminen tarkoittaa minulle sitä, että olen itselleni totta ja kulutan aikani niiden asioiden parissa joiden koen olevan minulle tärkeitä.

Olen tähän asti odottanut, että voisin toteuttaa unelmani jonkun kanssa yhdessä. Viime kesänä inspiroiduin kuitenkin toisiin aatoksiin kun kävin Kärsämäellä Virpi Ruotsalaisen vieraana hänen Luonnon Syli yrityksessään. Näin Virpissä aivan mielettömän inspiroivan tekijän ja toteuttajan. Virpi on idealisti mutta hän ei haikaile. Hän tekee. Hän osti sukutilan omiin nimiinsä kahden pojan yksinhuoltajana ja alkoi niistä lähtkohdista rakentaa itselleen unelmiensa työtä. Yksin.

Kun palasin Virpin luota kotiin niin tunsin, että mikään ei oikein enää ole ennallaan. Tajusin, että juuri nyt on se hetki kun voin alkaa elää unelmiani todeksi. Minun ei tarvitse odotella mitään. Enkä tarvitse rinnalleni ketään, jotta voisin toteuttaa unelmani. Kanssakulkijat löytyvät varmasti matkan varrelta. Pääasia on, että otan ensimmäisen askeleen.

Minun unelmani on minulle iso mutta jollekin toiselle ehkä pieni. Minun unelmani on elää yhteydessä maahan, luontoon ja toisiin ihmisiin. Vaikka olen pitänyt itseäni jonkinlaisena erakkona ehkä introverttiydestäni johtuen niin olen tänä vuonna ymmärtänyt yhteisössä elämisen voiman. Olen saanut latautua ja voimaantua ihanassa asuinympäristössä ihanien ihmisten joukossa. Nykyisestä asuinpaikastani vain puuttuu yhteisöllisyyden toteuttaminen siinä muodossa kuin itse sitä kaipaan. Kaipaan ympärilleni eläimiä ja maaseudun rauhaa. Kaipaan tavallista elämää muiden tietoisten ihmisten kanssa. Yhdessä tekemistä ja elämistä. Arjen jakamista.

Unelmaani kuuluu olennaisena ja tärkeänä se, että se mitä onnistun rakentamaan tuottaa muillekin hyvää. Unelmani on elää ja jakaa mahdollismman hyvää muille. Ensin tietysti itseäni raviten.

Olen nyt uskaltanut ottaa  pelottavimman askeleen kohti arvojeni mukaista elämää. Se on sen totuuden hyväksyminen, että olen itse vastuussa omasta elämästäni. Olen itse oman elämäni ohjaksissa. Vastuunotamminen on pelottavin askel. Minäkö muka, yksinkö? Mutta minussa on kaikki ne voimat jotka tarvitsen elääkseni kokoistani ja näköistäni elämää. Tämä vuosi opetti minut uskomaan siihen. Arvoni luovat minulle turvallisen pohjan mille unelmani rakentuvat. En ole kuin lehti tuulessa jota maailma vie, vaikka maailmalla on tietysti myös omat suunnitelmansa minun varalleni. Viritän kompassini uudelleen ja suuntaan maalle. Ehkä pääsiäisenä minulla on jo omia tipuja joista kasvatan kesyt kanaset kuten meillä oli lapsuudenkodissani. Uusi vuosi on unelmieni kokoinen seikkailu.

Tämä vuosi on ollut täynnä aivan ihania ikimuistoisia hetkiä. Se on ollut myös kipeä kasvun ja totuuksien kohtaamisen vuosi. Uskon, että sen eväät vievät minut vielä pitkälle ja innolla odotan tulevaa, mitä se pitää sisällään.

Mitä sinä haluat jättää tähän vuoteen ja mitä viedä mukanasi uuteen?
Onnellista uutta vuotta sinulle!

Lue myös artikkelini:
Tommy Hellsten: ”Ihminen ei voi koskaan saada tarpeeksi sitä mitä hän ei tarvitse.”
Kohtalona trauma
Intuitio asuu kehossa
Siesta on mielentila
Vastuu omista tunteista tervehdyttää
Ylisukupolvisen trauman kohtaaminen