Kun trauma hallitsee näemme lähes kaiken ympärillämme olevan sen värittämänä.  Aivan kuin olisimme jonkin taian tai loitsun vallassa. Mutta tunnetasolla se tuntuu enemmänkin siltä kuin olisimme pahan  kirouksen vallassa. Trauman vääristämää  todellisuutta voisi verrata myös siihen kuin olisimme peilitalossa. Peilitalossa kaikki kuvat vääristyvät oudon näköisiksi. Kun olemme trauman vallassa, emme välttämättä erota olevamme niin sanotusti peilitalossa tai tämän pahan kirouksen pauloissa. Olemme kasvaneet trauman kanssa ja  tottuneet elämään sen kanssa. Siitä on tullut erottamaton osa normaalia elämää.
Erityisesti ihmissuhteet ovat hyvinkin paljon traumamme värittämiä. Näemme ihmissuhteissamme yleensä juuri sen mikä meiltä traumakivussa heijastuu esiin. Eli sen mitä kaipaamme ja mikä ehkä kyseisessä ihmissuhteessa puuttuu. Näemme silmiemme edessä miten elämässämme olevat ihmiset eivät anna meille juuri sitä mitä niin kipeästi kaipaamme ja kipuilemme sitä. Se on tuskallinen limbo ja kukapa siitä ei tahtoisi pois. Sisäinen traumasta kipuileva maailma heijastuu todellisuuteen.

Olemme kuin oravanpyörässä josta emme osaa ulos vaikka siinä eläminen tuntuu aiheuttavan tuskaa. Vaikka tahtotila olisi suuri muuttaa ja ratkaista tilanne, keinoja ei välttämättä löydy. Tuskaa välttelevä käytös ja suojaava mielen mekanismi ei oikeastaan anna edes valita helpolla sitä reittiä josta peilitalosta löytäisi ulos. Tietynlainen vanha käytösmalli tuntuu tuottavan tuskaa ja pitävän meidät vankilassa. Mutta vielä tuskallisemmalta tuntuu muuttaa tuota vanhaa totuttua. Se vasta saakin haavat vuotamaan!

Trauman kohtaamattomuudessa kärsimme kuin pahasta loitsusta. Pyristelemme vastaan ja kokeilemme monenlaista mutta ilman täsmällisen oikeaa apua on melkein mahdotonta alkaa muuttaa omaa käytöstä ja elämää, koska se tuntuu samalta kuin todellinen hengenvaara. Tarvitsemme ennen kaikkea turvaa turvattomuuden kohtaamisessa.

Traumaattisessa menneisyyden  kokemuksessa olemme olleet tai ainakin kokeneet jollain lailla suurta uhkaa tai hengenvaaraa. Olemme oikeasti joskus olleet vaarassa vahingoittua tai vahingoittuneet pahastikin, henkisesti tai fyysisesti. Tunnemuisto siitä on hyvin vahva ja elävä. Sen muiston kohtaamista mieli haluaa välttää melkeinpä kaikin keinoin. Jokin olemassaolomme kannalta olennainen tarpeemme on tullut ohitetuksi tuossa traumatisoituneessa hetkessä. Jopa murskatuksi. Jos emme ole saaneet traumaa purettua tunteista ja kehosta turvallisissa käsissä niin tuo tunne nousee helposti pintaan siitä muistuttavissa tilanteissa uudelleen ja uudelleen. Trauma haluaa parantua, loitsu haluaa tulla puretuksi. Mutta taikasanaa ei tunnu löytyvän. Peilitalon peilit nauravat vain vääristynyttä naurua takaisin.

Trauman taian rikkominen ei ole helppoa. Meillä ei välttämättä ole hajuakaan taikasanaoista tai ulospääsyreitistä joka siihen tepsisi. Kaikki tuntuu olevan hakuammuntaa avunhakemisen suhteen.

On suuri onni kun traumaan alkaa löytää apua ja alamme tunnistaa sitä mitä aidosti kaipaamme. Taikasana piileekin oman kokemukseni mukaan  juuri tuossa. Kun alamme TUNNISTAA mitä kaipaamme siitä ei voi tehdä kompromissia. Tarpeemme on juuri sitä miten sen itse koemme. Se ei ole sen vierestä eikä mikään toisenlainen versio siitä vaan se on juuri täsmällisesti sitä mitä koemme tarvitsevamme. Yleensä se mitä tarvitsemme on läsnäoloa ja turvaa. Kun alamme ymmärtää kokonaisvaltaisesti mitä todella kaipaamme voidaksemme kohdata trauman itsessämme se  on sama kuin  selvittäisimme taikasanan trauman aiheuttamaan kiroukseen.  Kuten salasanat loitsuissa, tässäkin tapauksessa, sen täytyy olla juuri 100%:sesti se mikä loitsuun tepsii.

Jos salasana on simsalabim ja koitammekin sanoa simsalabing taika ei toimi. Jokuhan voisi sanoa: ”No mutta sehän on melkein sama.” Melkein sama ei vaan riitä. Taikasanan pitää olla täsmällinen. Avaimen pitää sopia lukkoon täydellisesti jotta se avaa sen. Niin traumassakin. Sinnepäinen hoito tai apu ei toimi. Tämä tuntuu olevan niin vaikeaa muiden joskus ymmärtää. On myös vaikeaa olla ehdottomana omalla puolellaan omissa tarpeissaan, koska niitä on oppinut itsekin kyseenalaistamaan.

Ennen kaikkea me tarvitsemme yleensä sitä ettei kokemustamme vähätellä. Ettemme joudu tarpeettomasti selittelemään itseämme vain tullaksemme torjutuksi syvimmissä tarpeissamme. Kuulluksi tuleminen jo  itsessään on todella eheyttävää. Meidän ei tulisi joutua selittämään itseämme jatkuvasti ja tekemään kompromiseeja perutarpeistamme kuten nähdyksi tulemisessa. Valitettavasti se on kuitenkin enemmän kuin yleistä. Me kasvamme siihen ettei meitä kuulla, ja sen vuoksi joudumme oppimaan vähättelemään itseämme. Itsensä vähättelemiinen ja omien tarpeiden ohittamnen  on eräänlainen selviytymiskeino.

Tarvitsemme turvaa jotta voimme luoda tietoisempaa  yhteyttä kehoon, missä tunteet asuvat. Kehomme pitää sisällään kaiken tiedon menneestämme ja kun uskallamme alkaa kuunnella sitä niin se kertoo kyllä. Se tahtoo vapauttaa lukkiutuneet tunteet ja päästää ne vapaaksi. Turvallisessa tilassa se on mahdollista.

Trauman kokenut tarvitsee turvaa. Kun elämä on sisäisesti turvatonta on turvallisempaa porskuttaa samalla kaavalla eteenpäin. Kun ympärillä olevat ihmiset tekevät samaa eikä turvallista kontaktia trauman purkamiseen ole, on pakko alkaa sanoa itselleenkin, että ei tämä mitään ja kyllä minä tämän vielä jaksan. Vaikka ei jaksaisikaan. Jaksamisen pakko on piinallinen oravanpyörä, se on osa kirousta.

Olemme oppineet näkemään itsensä ohittamisen niin todellisena, että on vaikea edes nähdä toisenlaista todellisuutta. Toisille on mahdoton uskoa, että on olemassa aitoa nähdyksi tulemisen kokemusta jos sellaista ei ole koskaan kokenut. Siksi sitä ei ehkä osaa vaatia tai pyytääkään.

Monilla on turhaan tapana  syytellä itseään, miksi en pääse asioista yli, miksen jo parane. Miksen pysty samaan kuin muut… Todelliset tarpeet eivät vielä ole tulleet nähdyksi. Sopivaa avainta ei ole löytynyt. Tarvitsemme vastakkaisen kokemuksen traumallemme jotta voimme päästä sen läpi. Saada toisenlaisen kokemuksen todellisuudesta. Traumatisoitunut kohta meissä haluaa elää trauman uudelleen turvallisissa käsissä. Tuollaisen turvallisen  kokemuksen kautta kykyni kokea maailmaa on itselläni muuntunut. Olen alkanut nähdä todellisuuden enemmän sellaisena kuin se on ja ihmissuhteet enemmän sellaisina kuin ne on.  Trauma on hellittänyt otetta.

Turvan kokemukselle antautuminen ei aina ole helppoa. Samalla kun tunnistamme tarpeemme tulla kohdatuiksi turvallisesti se voi herättää myös suurta pelkoa.  Nähdyksi tuleminen on pelottavaa, koska sen luoma turva nostaa myös suurimman kipumme esiin. Kivun jota  olemme oppineet välttelemään.

Vaikka turvallisen tilan löytäminen trauman kohtaamiselle onkin joskus haastavaa, omasta kokemuksestani tiedän että turvallista kohtaamista kyllä on ja sitä kannattaa etsiä kuin sopivaa avainta lukkoon. Taikasanaa loitsuun. Tai reittiä ulos peilitalosta. Mahdollisuus paranemiseen on hyvä oppia sallimaan itselleen, ensin uskomalla sen olemassaoloon. Sitä kautta se muuttuu mahdollisemmaksi.  Mahdollisuudessa piilee taika loitsun ratkeamiseen. Trauman taika raukeaa sisäisen turvan tunteesta. Kun saamme turvan, ja sen minkä kaipaamme traumat alkavat nousta pintaan ja tulla ulos.

Olen tänä vuonna saanut paljon oivalluksia aiheeseen liittyen ja saanut kasvatettua sisäistä turvallisuuden tunnetta mm. hyvien terapeuttien avulla. Myös asioiden kohtaaminen parisuhteessa on vahvistanut todella paljon turvan kokemustani. Traumani on sen myötä koko ajan vähemmän ottteessa. Ja nyt pintaan pyrkii sellaisiakin asioita kohdattavaksi joita en ole vielä tähän mennessä uskaltanut käsitellä. Huomaan edistykseni myös ihan alitajuisella tasolla, unissani.

Olen nähnyt vuosia toistuvaa painajaista jossa kaksi miestä jahtaavat minua ja koittavat saada minut hengiltä. Viime yönä näin unesta ensimmäistä kertaa erilaisen version. Unessa olevat miehet eivät yrittäneet vahingoittaa minua fyysisesti. He eivät vieläkään olleet luotettavia hahmoja mutta he tekivät paljon harmittomampia vilppejä jotka eivät aiheuttaneet kenellekään mitään vaaraa. Unesta herättyäni tuli sellainen olo kuin traumani taika olisi raukeamassa ja kirjoitin tämän oivallukseni muistiin. Tämä teksti syntyi siitä.

Lue myös artikkelini:
Heräämisen lahja
Kuinka parannetaan rakkaudettomuus itsessä?
Parisuhde ja trauma
Tommy Hellsten: ”Ihminen ei voi koskaan saada tarpeeksi sitä mitä hän ei tarvitse.”
Kohtalona trauma
Kun yhteys on katki, maailma on rikki
Epäterveesti käyttäytyvät osamme voivat vahingoittaa läheisimpien ihmissuhteiden toimivuutta – Dissosiaatio parisuhteessa