Oletko sinä periksi antamaton ja valmis menemään, vaikka läpi harmaan kiven? Jos tunnistat jotain tällaista asennetta, niin samaistumis pintaa siis löytyy. Olen huomannut mistä tämä asenne ja toimintamalli on minuun syntynyt. Omalta isältäni. En syytä häntä siitä, vaan ymmärrän, kun ei ole tietoa muusta. Miten hänkään voisi sisäistää erilaista asennetta, kun on oppinut itse myös sen omilta vanhemmiltaan. Isäni lapsuus ei ole myöskään ollut helppo ja näen miten se vaikuttaa häneen edelleen. Hän tekee paljon ja hän ei anna periksi. Olen kertonut isälleni, miten olen huomannut, että en kaikkeen enää pysty tekemään niin paljon töitä, mitä työmaailmassa odotetaan. Isäni toteaa tähän, että minun olisi hyvä olla yhtä vahva kuin hän ja tottua siihen, että maailma on kovaa työtä. Tähän minut on siis kasvatettu, että puskemalla vaikka ei jaksaisikaan on vain tehtävä lisää ja turrutettava omat tarpeet sekä tunteet. Ei kiitos enää sillä on aivan liian iso hinta. Olen opetellut, että ei ole heikkoutta hyväksyä ja nöyrtyä sen edessä, että ei ole samanlainen kuin muut. Voivatko edes muut hyvin, kun ponnistelevat ja sinnittelevät viimeiseen hengenvetoonsa asti. Tarpeiden sivuuttaminen johtaa suorittamiseen ja keho oireilee, kun se kaipaa huomiota. Näin on minulle ja rakkaalle isällenikin käynyt. En ole luovuttanut, mutta en hakkaa päätäni seinään ja vedä buranaa, jotta kipu helpottaisi. Olen siis huomannut, että voin itse vaikuttaa siihen millaiset olosuhteet luon elämääni. Alistunko niihin raameihin, jotka on joskus määritelty oikeiksi ja tehokkaiksi.

Mitä sitten tulee tuon voiman ja suorittamisen tilalle? Mitä on vaikea tehdä, kun on kiire ja sydänkin lyö viittäsataa ja tehtävä lista on täynnä?  Pysähtyminen ja luottamus siihen, että on ok välillä hengittää vaan. Niissä hetkissä antautumisen voima on uskomaton, kun kaikki näyttää sortuvan ja itselläni ei ole mitään kontrollia mistään. Pysähtyminen antaa minulle rauhaa ja voin nähdä uusia mahdollisuuksia ja ratkaisuja kaiken tuon kaaoksen keskellä. Antautuminen ei oikeasti ole luovuttamista tai alistumista vaan luottamista. Tämän oppiminen ei ole ollut ihan helppoa ja tämän tekeminen kehollisesti on vienyt isoimpaan muutokseen omassa elämässäni. Kerron tässä muutamista kokemuksistani, joissa olen ollut vastakkain eri pelkojeni kanssa ja antautuminen on vienyt minut syvemmälle luottamukseen sekä vapauteen.

Antautuminen ja luottaminen omaan kehoon

Omaan kehoon luottaminen ja kehon vahvistaminen ovat luoneet antautumiselle perustan. Ilman luottamusta kehoon ei siis tapahdu antautumista ja heittäytymistä läsnä olevaan hetkeen. Heittäytyminen hetkeen, on sen kaiken hyväksymistä mitä juuri silloin tapahtuu, enkä pyri muuttamaan sitä.

Antautuminen keholle ja luottamus sen kykyyn palautua sekä parantua ovat vieneet uudenlaisiin kokemuksiin. Seksuaalisuus sekä nautinto on muuttunut luonnolliseksi tuntemukseksi, jota en halua hävetä, vaan ilmaista sitä koko kehollani. Äänellä, liikkeellä, aistien ja hengittäen lisää vapautta olla omassa nautinnossa.  Seksuaalisen nautinnon tunteminen ja siitä nauttiminen ei ole aikaisemmin ollut helppoa ilman toista ihmistä. Olen hävennyt masturbointia, se on tuntunut väärältä ja kielletyltä. Tutustuminen omaan kehooni oman kosketuksen kautta on vienyt minut lähemmäs omaa sydäntäni. Voin sallia itselleni nautinnon ja rentouttaa itseni kokemaan ravitsevaa hurmosta. Orgasmia minun on ollut vaikea saada, kunnes opin hengittämään syvään vatsaan asti. Eräs mies opetti minulle tämän, että kun hengittää syvään ja rentoutuu, niin koko seksi muuttuu yhdeksi nautinnon paratiisiksi. Orgasmia ei ole edes pakko saada. Nykyään orgasmi ei ole seksin paras hetki vaan koko matka.

Kehon reaktio, jota olen hävennyt, kunnes opin mistä siinä on oikeasti kyse.  Tietoisuus siis lisää myös vapautta olla juuri sellainen kuin on. Kehoni on ollut aina viisas ja sillä on ollut luonnollinen mekanismi, joka on tärinä. Monet ihmiset ovat kadottaneet tämän ja ymmärrän kyllä miksi. Olen hävennyt sitä, että kehoni tärisee, kun minua pelottaa. Tärinää tapahtuu myös siksi, että keho purkaa eri osiin jääneitä energioita. Tärinää voi harjoitella ja TRE on yksi harjoittelu menetelmä siihen.

Uni kannusti luottamaan

Haluan tässä kohtaa kertoa unen antautumisesta, jonka näin vuonna 2020 jolloin elämässäni oli isoja muutoksia. Muutokset ravistelivat turvan tunnettani ja sitä mihin kaikkeen ulkoiseen yritin turvani ulkoistaa. Unessa seison pimeässä tyhjyydessä, jossa kulkee lasinen kapea kaistale, joki killuu pimeydessä. En näe mihin tuo loppuu, koska se vaan jatkuu pimeyteen. Kaistaleen molemmin puolin alhaalla näkyy pilviä, ne näyttävät pehmeiltä, mutta en näe mitä niiden alla on. Jostakin tulee tieto minulle, että kuolen jos putoan kaistaleelta. Kaistaleelle ilmestyy ihmishahmo, en tunnista häntä, mutta puhui minulle jotain. Hetken jutustelun jälkeen saan päähäni kokeilla hypätä, koska jokin minussa haluaa niin tehdä. Hyppään ja putoan pilvien läpi tyhjyyteen. Hetken pelkään, että kuolen, mutta pudotessani tajuan, että en kuolekaan. Näin kuvataan antautumista, että se on hyppy reunalta etkä tiedä mihin olet menossa. Hetken pelkäät osuvasi pohjaan, mutta sitten ei pohjaa tulekaan. Opin luottamaan, että epävarmuus kuuluu asiaan. Uni kuvasi siinä elämän tilanteessa juuri tätä olin muuttamassa ensimmäistä kertaa pois kotipaikka kunnaltani uuteen kaupunkiin. Olin juuri eronnut ja lähdin toteuttamaan unelmaani sekä tutkimaan sitä kuka minä olen. Irtisanoin itseni töistä, vaikka minulla vielä ollut tietoakaan uudesta työpaikasta.

Luotatko vaikka ei hyvältä näytä?

Kuinka monta kertaa olet ollut siinä tilanteessa, että olet lähtenyt tekemään jotain sellaisella varmuudella, että nyt onnistuu? Tapahtuu jotain, joka koettelee sitä varmuutta ja alat epäillä oletko sittenkään tehnyt oikeaa valintaa. Alat ehkä miettiä varasuunnitelmaa, entä jos ei näin tapahdu niin mikä on vaihto ehto B? Antautuminen on sitä, että luotat itseesi ja elämään vaikka siinä tapahtuisi asioita, jotka saavat aikaan kaaosta. Antautuminen ei siis ole sitä, että sinulla on varasuunnitelma. Kun muutin ja olin ilman työtä, luotin siihen, että saan työn. Kaksi viikkoa ennen muuttoa jouduin lopettamaan 15-vuotiaan Zorro kissani. Zorrolla oli todettu jo kaksi vuotta ennen tuota päivää munuaisten vajaatoiminta. Sairautta ei voinut parantaa, mutta sitä pystyttiin hidastamaan ruokavaliolla. Olin lähdössä töihin, kun rakkaalta ystävältäni lähti jalat alta. Tiesin, että sairaus oli edennyt siihen kohtaan, että hermostolliset oireet vain pahenisivat ja tämä olisi nyt viimeinen matka. Yksi raskaimmista päätöksistä elämässäni oli päättää ystäväni elämä.  Eläinlääkäri ja isäni yrittivät luoda toivoa, että voisin kokeilla lääkityksellä saada lisä aikaa. Olin kuitenkin päättänyt, että kestän sen tunne myrskyn, jonka tämä luopuminen tuottaa ja ystäväni saa jatkaa matkaa. Pidin häntä sylissäni, kun lopetuspiikki alkoi vaikuttaa häneen. Näin Zorron silmistä, että hän huomasi olotilassaan muutoksen ja tarrautui minuun kynsillään kiinni. Kerroin työkavereilleni töissä siitä millaisia asioita elämässäni on tapahtunut. Eräs työkaveri totesi, että kun yksi ikävä asia tapahtuu, niin sitten yleensä tapahtuu muutakin ikävää. En itse mennyt tähän ajatteluun, vaikka olin eronnut ja jouduin luopua ystävästäni, niin en silti menettänyt luottamusta elämään. Luottamus kannatteluun säilyi, vaikka asiat eivät menneet niin kuin ajattelin. Se että en voi hallita elämää on isoin asia, josta opettelen edelleen päästämään irti. Elämä kantaa kyllä ja siihen luottaminen, joka askeleella vahvemmin on se mitä voin tehdä. Luotin ja hain töitä. Pääsin kokeilemaan erästä paikkaa, joka oli minulle tuttua työtä, mutta ei tuntunut enää hyvältä. En ottanut paikkaa vastaan ja viikon jälkeen sain töitä paikasta, joka tuntui unelmien täyttymykseltä.

Antautuminen kuolemalle

Kuolema on ollut minulle asia, jota olen pelännyt. Se on ollut asia, jonka ajatteleminen on ahdistanut. Se että mitä kaiken tämän elämän jälkeen tapahtuu, on saanut minut ahdistumaan. Lopetin siis sen ajattelun, mutta alitajuisesti kuoleman pelko vaikutti elämääni. Luin uutisia ja sieltä luettuani terroristeista ja muista otsikoista mitä kaikkea hirveää voi tapahtua aloin pelätä. Aloin miettiä, että voinko enää liikkua paikoissa, joissa on paljon ihmisiä. Näin unia, joissa pimeys vain nielaisee minut ja huudan peloissani eikä kukaan kuule minua. Mielenkiintoisin kohtaaminen kuoleman pelon kanssa tapahtui, kun vuosia sitten kokeilin psykedeelistä matkaa. Huomasin että rentoudun syvästi ja hengitys alkoi hidastua niin paljon, että pelkäsin hengitykseni pysähtyvän. Sisältäni kuului hyvin rauhallinen ääni, joka kehotti vain päästämään irti ja rauhoitti ettei ole mitään hätää.  Jatkoin vain hengittämistä ja antauduin vaikka en tiennyt kuolisinko. Tämä on ehkä vaikuttavin antautuminen kehollisesti, jonka olen kokenut.

Korkeammalta tukea

Usko Jumalaan on ollut vähän vaihtelevaa elämäni aikana. Uskoani on koetellut häpeä uskoa Jumalaan, koska olen pelännyt, etten olisi hyväksytty, jos myöntäisin uskovani. Käsitykseni Jumalasta on toki hieman eri tänä päivänä kuin joskus aikaisemmin. Usko korkeampaan voimaan on auttanut luottamaan, on siis aina joku, jonka puoleen kääntyä. Olen lapsesta saakka rukoillut ja kun kukaan muu ei ole kuullut tai ole ollut saatavilla olen kääntynyt Jumalan puoleen. En ole koskaan yksin, vaikka aina siltä ei tunnukaan. Välillä tuota uskoa ei ole ja tunnen erillisyyttä, joka syöksee minut pelkoon ja kaaokseen. Jos minulla ei olisi uskoa Jumalaa, niin en varmaan kykenisi luottamaan elämään ollenkaan. Luotan ja uskon olevani osa kaikkea ja tämä elämäni tapahtuu minulle. Asioilla siinä on merkitystä ja kaikki nivoutuu yhteen.  Meidän kaikkien elämässä tapahtuu asioita, jotka eivät tunnu kivoilta ja saavat aikaan epämukavuutta. Ei siis ole sellaista turvapaikkaa, jossa mitään ei tapahtuisi. Olen välillä miettinyt, että tietääkö Jumala paremmin sen potentiaalin kuin me itse ja siksi saamme suurempia haasteita.