Tyrmäätkö itse itseäsi? – Näin opin huijaamaan sisäistä kriitikkoa

Tyrmääkö sisäinen kriitikko ideasi ennen kuin ehdit sanoa ääneen tai toteuttaa niitä? 

Minulla ainakin on lukemattomia ideoita jäänyt toteuttamatta ihan vain siitä syystä, että kriittinen ääni sisälläni on päässyt ne tuomitsemaan. Aika monta sanaa on jäänyt sanomatta, kirjoitusta julkaisematta ja kurssia toteutumatta.

“Oletko varmasti ajatellut tätä ihan loppuun asti? “

“Ei tämä kuitenkaan kiinnosta ketään”

“Ei tästä tule yhtään mitään”

“Kuka minä olen kirjoittamaan/puhumaan/opettamaan tästä yhtään mitään? “

“Ei näissä ajatuksissa ole mitään uutta tai omaperäistä, kaikkihan nämä jutut tietää”

“En minä kuitenkaan pysty tähän, eihän minulla ole tähän edes tarpeeksi hyvää koulutusta”

Näin kriitikko louskuttaa leukojaan ja saa ensi-innostuksen kutistumaan vain pieneksi kuiskaukseksi, jota ei kriitikon kovan äänen alta kuule enää ollenkaan. Fiuuu, taas yksi idea karkaa takavasemmalle.

Kriitikon harhautus alkaa vahingossa

Aloin kyllästyä siihen, että kriitikkoni nielaisi ideani tai muutti ne hyvistä huonoiksi alta aikayksikön. Jossain vaiheessa huomasin kuitenkin yhden keinon, jolla pystyin harhauttamaan kriitikkoa. Törmäsin tähän strategiaan ihan vahingossa nuorena opiskelijana kaverini avustuksella.

Olin reilu parikymppisenä juhlimassa ystäväni tupareita Turussa, kun juhlahumussa saimme yhden kaverini kanssa idean, että olisipa hauska juosta näitä katuja pitkin maraton seuraavana kesänä. Ennen kuin ehdin harkita asiaa sen enempää, kaverini julkaisi Facebook-seinälleni hehkutuksen tästä meidän huikeasta ideasta tyyliin “Ensi kesänä juostaan Paavo Nurmi Maraton Reben kanssa”. Sen jälkeen en enää kehdannut perua, vaan aloitin juoksutreenit, ja puoli vuotta myöhemmin  juoksimme kumpikin maaliin asti. Sitä ennen en ollut koskaan haaveillut maratonin juoksemisesta. Olin toki muuten harrastanut juoksemista niin ettei treenaamista tarvinnut ihan nollasta aloittaa.

Samalla strategialla olen päätynyt myös jumppaohjaajaksi ilman liikunta-alan koulutusta, pitämään puheen Euroopan parlamentissa viiden minuutin valmistautumisajalla ja luomaan tantrisen huvipuiston, jossa laitteet tehdään mielikuvituksen ja ihmiskehojen avulla.

Strategia, jolla ideat pääsevät toteutumaan

Strategiani menee kutakuinkin näin: kun saan huikealta tuntuvan idean ja tunnen vielä innostuksen kihelmöivän kehossani, annan sille kaiken huomioni, kirjoitan idean ylös mahdollisimman nopeasti ja julkaisen sen samantien jonnekin.

Kun idea on päässyt julki maailmaan, muidenkin ihmisten nähtäville, on todennäköisempää, että se myös toteutuu. Joskus idea on teksti itsessään, joskus se on idea uudesta kurssista tai vaikka performanssi. Joka tapauksessa, sen on päästävä ulos maailmaan mahdollisimman nopeasti, sillä silloin kriitikko ei ehdi väliin kommentoimaan. Kun idea on päässyt jo maailmaan, olen sitoutunut sen toteuttamiseen enemmän kuin jos se jäisi vain minun mieleeni tai pöytälaatikkoon. 

Toki voin silti vielä peruuttaa, mutta kynnys on isompi kuin silloin, jos en ole ideasta kertonut kenellekään. Kriitikko tulee silti kertomaan mielipiteensä julkaisun jälkeen, mutta siinä vaiheessa se ei enää mahda mitään, se ei voikaan enää sysätä ideaa täysin piiloon.

Joo ja -periaate vie eteenpäin

Joskus se ensimmäinen idea kannattaa vain hyväksyä, lähteä toimimaan sen pohjalta ja katsoa, mitä siitä seuraa. Improvisaatioteatterissa tätä kutsutaan “joo ja”-periaatteeksi. Ideana on, että improvisoitu tarina tai kohtaus etenee yleensä parhaiten silloin, kun vastanäyttelijöiden ideat hyväksytään ja toisen ideaan lisätään joku oma yksityiskohta tai seuraava askel. Samaa periaatetta voi soveltaa myös omaan sisäiseen maailmaan. Voi päätyä mielenkiintoisiin ja yllättäviin tilanteisiin, jos hyväksyykin omat ideat ja lähtee heti viemään niitä eteen päin yksi askel kerrallaan.

Nytkin kriitikkoni huutelee, ettei tämä teksti ole tarpeeksi hyvä tai hienosti rakennettu. “Pitäisikö vähän miettiä tarkemmin, viilata vielä enemmän.”

Tällä kertaa en ehtinyt julkaista tätä tekstiä aivan heti, kun se oli syntynyt, sillä kirjoittelin tätä bussissa ja bussi saapui kesken tekstin perille. Nyt muutama päivä myöhemmin istun paluumatkalla toisessa bussissa ja kriitikkoni on tässä välissä ehtinyt jo riehaantua kerran ihan kunnolla, saanut minut kyseenalaistamaan itseni kirjoittajana ja yrittäjänä ja melkein saanut minut perumaan tämänkin tekstin julkaisun.

Nyt painan silti julkaisunappia, sillä olisihan se nyt järjetöntä ja strategiani vastaista olla julkaisematta tätä. Antaa kriitikon huudella, minä toimin silti, vaikka vähän hävettääkin. Häpeä kyllä hälvenee, kun sen kanssa ei jää piiloon. Ensi kerralla koitan olla julkaisun kanssa nopeampi, jotta harhautus voi onnistua paremmin.

Muita Reben tekstejä:

Sovittelijan roolista kohti korjaavia konflikteja

Miten päästä yli pettymyksistä? Tarina siitä, miten minusta tuli epäonnistumisen asiantuntija

Kuka minä olen puhumaan rakkaudesta?

Rakkauskirje

Kun rakkaus ei mahdu laatikkoon

Tulin tänne tuottamaan pettymyksiä – eikä se haittaa

Lamaantumisesta, ihan varmuuden vuoksi

Mitä jos seuraan pelkoa enkä rakkautta

0 kommenttia

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *