Se tunne, kun elämässä tapahtuu erinäisiä asioita, jotka ajavat sinut kuin taistelemaan hengestäsi.
Mitä enemmän taistelet, sitä syvemmälle vajoat. Lopulta ollaksesi kaulaasi myöten, kuin juoksuhiemassa. Tuo massa painaa rintakehääsi ja tekee hengityksestäsi raskasta ja vaivalloista.
Huudat apua, mutta kukaan ei kuule. Yrität viimeisillä voimillasi epätoivon vimmalla riuhtoa itseäsi irti, vain vajoten yhä syvemmälle.
Lopulta hiekasta näkyy enää vain pelokkaat silmäsi. Hyväksyt kohtalosi. Tämä olisi siis se kuuluisa loppu. Ei näy filminauhaa menneestä elämästä. Ei näy ketään ihmistä joka auttaisi. Näkyy vain harmaanruskeaa massaa, joka pian nielaisee sinut kokonaan.
Luovutat, lakkaat taistelemasta ja päästät irti antautuen. Suljet silmäsi ja vedät viimeisen kerran henkeä. Ihmeellinen rauha valtaa koko kehosi. On kuin sielu ensikertaa saisi vetää henkäyksen puhdasta rakkautta. Tuska on poissa. Jäljellä vain ihmeellinen hiljaisuus, rauha.
Jonkin ajan kuluttua auringonsäteet valaisevat kasvojasi. Nauttien tuosta lämmöstä ja sisälläsi vallitsevasta rauhasta, avaat silmäsi. Vain huomataksesi, makaavasi omalla sängylläsi. Kaikki olikin ollut vain unta. Samalla niin todellista, että huomaat kyynelehtiväsi kiitollisuudesta.
Nyt, aloittaessani taas kerran uuden päivän, voin pohtia sitä, alanko taistella asioita ja tapahtumia vastaan, vai voisinko sen sijaan pyrkiä hyväksymään sen mikä on, taistelematta. <3
0 kommenttia