Luin Jenni Haukion kirjoittaman kolumnin siitä että positiivisuus saattaa olla joillekin ihmisille suojamekanismi. Allekirjoitan sen täysin. Voin vilpittömästi sanoa että 30-vuotiaaksi asti positiviisuuteni säilyi lähes rikkomattomana. Kaikista vaikeuksista, –  niitä on riittänyt, huolimatta asenteeni ei horjunut. Jossain vaiheessa olin asunnoton ja rahaton. Tuolloin eräs ihminen soitti minulle puhelun jossa hän valitti kovasti asioistaan, hän valitteli myös muiden asioita. Kuunneltuani aikani jouduin vastaamaan siihen, että minulla ei ole varaa nyt tuohon. Mitä tiukemmassa paikassa olen ollut sen vähemmän on ollut varaa valittaa tai sortua negatiivisuuteen. Minulle luontainen tapa nousta vaikeuksista ei ole yhtyä toisten valituskuoroon vaan kerätä luuni ja koota itseni uuteen nousuun.

Valittamalla tuskin kukaan on saanut mitään aikaan.
– Martti Syrjä

Jossain kohtaa rupesin ajattelemaan, että positiivisuuteni voi olla eräänlainen fantasiamaailma johon pakenen. Osittain niin varmasti olikin. Yhtälailla voimme valita nähdä pelkän hyvän tai pelkän huonon. Se on aina vain osa totuudesta. Omalla mielikuvituksella voi myös värittää maailman omanlaiseksi jos vallitsevat näkymät ei miellytä. Mielikuvitus on lahja jota saa ja kannattaakin käyttää itselle sopivalla tavalla.

Viimevuosien aikana kun läheiseni on ollut pahasti masentunut oma asenteenikaan ei ole pysynyt kyydissä kaikissa karikoissa. Haasteita on ollut enemmän kuin jaksamista. Huonoina päivinä laiva on alkanut vuotaa ja uppoamisiltakaan ei ole vältytty. Jotenkin sieltä on aina pulpahdettu kuitenkin pintaan niinkuin tapana on. Köhivänä ja kapteeninlakki vinossa. Niinä hetkinä olen tajunnut aina selkeämmin ja kirkkaammin sen, että aallokoissa ei saa hukata asennetta. Toki aina ei jaksa, mutta jaksamista ei helpota oman tuskan glorifiointikaan. Se on se kohtalokas virhe jonka takia karttamerkit katoaa. Useasti olen huomannut, että jos en itse saa säilytettyä positiivisuuttani, kukaan ei ole sitä minulle tuonut tarjottimella nenän eteen. Valitusvirsiin yhtyjiä kyllä löytyy. Jos enemmistöä on uskominen niin useimmillahan menee aina huonosti.

Kuva: Noora Brandt Photography

Voin sanoa, että olen jopa alkanut pelätä onneni jakamista. Se kun tulkitaan usein vähän vinoon ja se on niin monta kertaa teilattu. Vähän aikaa sitten aika isot suunnitelmani viskattiin romukoppaann kun parilla lauseella vietiin pohja suunnitelmiltani joiden varaan olin perustamassa toimeentuloani. Hetken yritin ymmärtää asiaa, se tuli minulta ihan luonnostaan. Optimismi on se bensa jolla moottorini käy mutta sitten alkoi vituttaa. Alkoi ihan pyörryttää. Koko paletti meni uusiksi, langat meni solmuun ja mietin mistä suunnasta hakisin nyt kiinnekohtaa. Mieleeni tuli yksi ihminen jolle laitoin viestiä ja hänen sanansa, joissa oli suuri toivo, nosti minut takaisin pintaan. Aloin nähdä seinän tilalla taas oven. Haasteessa olikin siunaus ja mahdollisuus.

Jälleen kerran optimismi ja toivo sai minut palaamaan tasapainoon.
Luulen että traumani vuoksi minussa on niin syvät vedet, että jos en välillä tietoisesti ja toisinaan tiedostamattani pyri keskittymään mahdollisuuksiin olisin ollut jo tuhon oma. Niin kauan kuin on toivoa on elämää. Optimismi on voimavarani myös kohdata kaikista tuskallisimpia ja kamalimpia tunteita. Koen syväsukellukset vaikeisiin tunteisiin kuin aarrejahteina. Löydän yleensä aina jotain helmiä mukaan pintaan tuotavaksi. Olen oppinut luottamaan siihen että tunteet eivät vie mukanaan ja niilläkin on tarkoitus.

Positiivisuus voi toki kääntyä todellisuuden kieltämiseksi, mutta useimmiten se on se lippulaiva jota onkin hyvä seurata. Pessimisti ei ehkä pety, mutta optimistilla on aina hauskempaa.

Kuvat: Noora Brandt Photography