Kirjoitan siis olen

Hengitän kirjaimia sisään ja ulos

Kirjan sivuilta sisään,

tyhjälle paperille ulos

Ajatukseni valuvat

enkä saa niistä otetta

ne eivät muotoudu

järkeviksi kokonaisuuksiksi.

Mieleni hyrrää ja pörrää,

levoton olo valtaa,

kun saikkupäivä pysäyttää.

Pysy siinä, paikka!

Mutta sisäinen häntäni heiluu,

silmät pyörivät päässä

ja sydän juoksee orvanpyörässä:

tum tum tum tum tum!

Kun on kiire,

ei tarvitse ajatella.

Kun on menoa ja säätöä,

ei tarvitse tuntea.

Kun vain pysyn liikkeessä,

ei tarvitse kohdata

itseäni.

Mitä minä juoksen karkuun

näin kovaa?

Näin pakonomaisesti

suklaaseen, Gilmoren tyttöihin,

aina uusiin kirjoihin,

joululahjalistoihin ja velvollisuuksiin.

Vielä yksi pyykkikoneellinen.

Vielä yksi sähköposti.

Vielä yksi pöytä pyyhittävänä.

Vielä yksi viesti lähetettävänä.

Aina löytyy jotain,

joka pitää sykkeen korkealla.

High high high.

Onko tämä se natural high?

Olemme oppineet

pitämään itsemme korkealla,

korkeissa ihanteissa,

korkeissa koroissa,

korkeissa päämäärissä.

Kunnes elämä pysäyttää.

Liukastun jäällä.

Sairastun.

Ahdistun.

Lamaannun.

Yhtäkkiä en pystykään

tähän ainaiseen vauhtiin,

kalenterin pullolleen ahtamiseen,

jossa aikaa ei ole

edes ystävien näkemiseen,

hyödyttömänä olemiseen,

rauhassa hengittämiseen.

Kun mieli ei osaa pysähtyä,

keho pakottaa aloilleen.

Ja nyt kipeänä sängyn pohjalla,

en vieläkään osaa vain olla,

vaan hengitän ulos kirjaimia,

jotta täyttäisin velvollisuuteni,

tuottaisin sisältöä blogiin,

johon olen sitoutunut

ja mietin,

miten onkin paljon helpompaa

sitoutua kaikkeen muuhun

kuin itseensä.