Tämä teksti ei ole neuvo psykoosista kärsiville ihmisille, vaan oma kokemukseni ja ymmärrykseni aiheesta. Konsultoi tarvittaessa muutoksissasi alan ammattilaista, joka todella tietää ja tuntee asiansa. Lopeta lukeminen, jos aihe tuntuu vaikealta ja pyritään kunnioittamaan toistemme mahdollisia eriäviä näkemyksiä.
—
Psykoosit mielletään yhteiskunnassamme sairaudeksi. Tahtoisin kuitenkin tuoda erilaista näkökulmaa omasta kokemuksestani käsin.
Aloitin henkisen tieni 2017 vuoden lopussa, josta nyt on aikaa noin kuusi vuotta. Olin jo aiemmin lukenut Totuudentalon nettisivuilta siitä, kuinka ihmisen irrottautuessa merkittävällä tavalla elämästään, tälle tulisivat kaikki mielen sairaudet lievempinä muotoina koettavaksi. Jos tällaiset prosessit sitten katkaistaisiin laaduttoman ympäristön, rakkaudettomuuden tai hyvää tarkoittavien lääkärien puolesta lääkkein tai suggestioin, eivät prosessit pääsisi loppuun ja psykoositilat voisivat jäädä päälle.
Keskeistä ymmärryksessäni myös oli se, että toinen voi nähdä psykoosinsa sairautena, kun toinen taas henkisinä kokemuksina. Suhtautumistapa on hyvin erilainen ja voi johtaa mielestäni paljossa erilaiseen olemisen tilaan. Itse en täyttänyt psykoosin diagnostisia kriteerejä, vaikka kokemukseni ovat kuitenkin mielestäni sen suhteen merkittäviä. Syy tähän oli psykiatrin mukaan se, että todellisuudentajuni ei pysyvämmin mennyt.

Itse olen siis kokenut monenlaisia harhoja, näkyjä ja kokemuksia. En ole löytänyt mitään mielen sairauksia, joihin en olisi ollut jollain tapaa kosketuksissa. Näitä tiloja en kuitenkaan enää yhtä intensiivisesti ole tätä nykyä yhteiskunnasta irtiottoni jälkeen kokenut. Tämä irtiotto tapahtui siis kuusi vuotta sitten, jolloin päätin mennä yksinoloon. Ensimmäisen kuukauden olinkin yksin, myös ilman puhelinta. Seuraavan kahden vuoden aikana olin yhteensä vuoden verran tietoisesti yksin. Kohtasin hyvin merkittävällä tavalla, hyvin voimakkaita tunteita, joita voisin kuvata kuoleman tunteiksi.
Nämä tunteet kuitenkin alkoivat hälvetä niiden kohtaamisen myötä ja maailma alkoi muuntua pikkuhiljaa eläväisemmäksi ja todellisemmaksi.
Koin, että yksinolossa irrotin neurologiani kaikesta siitä missä elin. Syy irrottautumiseeni oli kärsimykseni määrässä ja siinä, että en ollut kosketuksissa itseeni. Kyse oli itseni löytämisen matkasta, joka mieleni rikkonaisuuden vuoksi oli aluksi hyvin intuitiivista. Tuo rikkonaisuus piiloutui yhteiskunnan rakenteisiin ja valeminäni sai siten hallita.
Totuudentalo kertoi kolme asiaa, joihin ihminen tahtoo kiinnittyä ja ikään kuin siten myy sielunsa totuuden sijasta. Näitä asioita olivat mm. maine, raha ja omistaminen. Seksuaalisuuteenkin haluttiin vaistomaisesti kiinnittyä kriittisimmissä vaiheissa sen sijasta, että kohdattaisiin niitä tunteita, joita sen alta nousisi.
Todellisen intuition ja luottamuksen sijasta valitsisimmekin alitajuisesti palvella näitä edellä mainittuja asioita. Mitä moninaisemmin keinoin selittelisimme oikeutusta elämäntavoillemme, antaen näin alitajuisen mielemme olla itsemme herra syvemmän tietoisuuden sijasta. Olen käsittänyt vaikeisiin tunteisiin menemisen tunteiden jalostamisen prosessina. Tätä nykyä enemmän kuitenkin vain tunteideni kohtaamisen prosessina, vailla varsinaista tekijää.
Minun viestini psykoottiselle ihmisille on se, että et ole mielestäni hullu missään määrin. En tiedä kuinka syvällä olet tai kuinka vaikeita asiasi ovat. En ole itse ollut varsinaisesti sillä polulla vuosikausia, vaikka elämä mystiikkaansa säännöllisesti tarjoaakin. Tosin maadoittuneesta näkökulmasta käsin. Muistutan vielä, että en voi neuvoa ketään, sillä tilanteet ovat mielestäni aina yksilöllisen uniikit ja muutenkin näen, että kyse on itsensä kuuntelemisen opettelusta.
Oma porttini hurjista kokemuksistani takaisin maadoittuneeseempaan tietoisuuteen on kulkenut tiedon kautta. Tämä tieto on ollut sitä, että kaikista kauheimmillakin asioilla on metaforinen ja symbolinen merkitys. Annan esimerkin:
Pelkäsin kuollutta pikkutyttöä. Tämän mieleni oli poiminut aikanani nähdystä kauhuleffasta. Olin myös unohtanut mistä tämän olin poiminut, joten tämäkin vaati tiedostamisen prosessia. Aistieni kautta elokuvan keinoin sain muistiini materiaalia, joka toimi kanavana näyttääkseni minulle asioita. Varsinainen maadoittava ymmärrys alkoi työstyä, kun ymmärsin kysyä, että mitä osia itsessäni tämä pikkutyttö edusti.

Ensinnäkin tyttö oli hukkunut. Niinhän hän oli sanan monessa merkityksessä nimenomaan kadonnut itseltäni.
Kysyin mitä ominaisuuksia tytöllä oli ja sain vastaukseksi, että hän oli viaton, rakastettava, suloinen, leikkisä, vilpitön jne. Aloin ymmärtämään, että nämä ominaisuudet olivat itseltäni kiellettyjä ja siksi mieleni esitteli tätä kuollutta pientä tyttöä. Uskoin, että ei miehen sovi olla sellainen. Se olisi häpeällistä.
Aloitin prosessin, jossa lakkasin työntämästä pois tätä pientä tyttöä. Tämä pois työntäminen oli tytön vihaamistaan. Se oli sisäisen osani vihaamista ja siten se olikin itseni vihaamista. Rakkaus mielessäni yhteenkuuluttaa, eikä sulje pois. Vaikkakin yhteenkuuluttavuus tapahtuukin yhteensopivuuden kautta. (Yhteensopivuuden teemaan en kuitenkaan tässä postauksessa mene syvemmin.)
Kuvittelin mielessäni halaavani tuota pientä tyttöä. Aloin viimein ojentamaan rakkauttani hänelle. Koska en kokenut, että minulla oli rakkautta, rukoilin tuota rakkautta korkeammalta. Kehoni reagoi vahvasti. Tie oli kömpelö, pitkä ja epävakaa, mutta askel kerrallaan aloin rakastamaan tuota tyttöä enemmän ja enemmän.
Lopulta tyttö heräsi mielessäni eloon. Hänestä tuli valkea ja iloinen. En enää torjunut häntä, vaan rakastin häntä. En voinut hypätä ihannekuvaan, vaan rakkaus varjooni herätti sen valoksi. Tämä on mielestäni erittäin tärkeä ymmärtää.
Rakastin tyttöä, jota olin aikanaan kokenut niin, että sen olemassaolo miehessä, itsessäni, ei ollut sallittua. Olisinko voinut puhua ystävilleni tästä? Ei kukaan olisi ymmärtänyt, sillä neurologiani oli kiinnittynyt ympäristöön, joka heijasti sisäistettyä itsevihaani. Tuossa ympäristössä ei ollut luotettavia ihmisiä, ei rakkautta, ei ymmärrystä. Nyt tyttö on antanut minulle rauhan, koska minä olen antanut hänelle rauhan. Hän saa leikkiä vapaasti mieleni puutarhassa.
Kukaan ei ollut nähnyt, tuntenut ja kuullut kiellettyjä osiani. Nämä osat aiheuttivat valtavasti painetta ja kärsimystä, sillä en ollut yhteydessä niihin. Edelleen työstän sisintäni, mutta en enää ole hukkunut yöllisiin kauhukohtauksiini. Nykyään elämässäni on tietynlainen vapaus ja rauha, vaikka asiat välissä myllertävätkin.
Nykyinen terveydenhuoltomme ei minusta ymmärrä tätä näkökulmaa psykooseista ja henkilökohtaisesti siten koen sen vahingollisena monelle. Asiat eivät kuitenkaan ole mustavalkoisia tai useinkaan yksinkertaisia. Itseni on täytynyt raivata tieni ulos tuosta psykiatrisesta järjestelmästä, joka ikään kuin alati markkinoi ja suggestoi kohti nopeaa ja ”helppoa” tietä. Se ei ole käynyt hetkessä.
Ihmisen kohtaaminen itsessään on näyttäytynyt minulle pintatasoiselta psykiatrian puolella ja syyksi epäilen sitä, että nämä ammattilaiset eivät itse koskaan ole kohdanneet tuota maailmaa, joka heitäkin odottaisi, jos he uskaltaisivat ottaa askeleita kohti itsensä todellista kuuntelemista.
0 kommenttia