Kirjoitukseni ”Hätähuuto inhimillisemmän psykiatrisen hoidon puolesta” ilmestyi viime vuoden lopulla Psykoterapia-lehdessä: https://www.psykoterapia-lehti.fi/verkkolehti/lehdet-2024/psykoterapia-4-2024/katja-kosonen-hatahuuto-inhimillisemman-psykiatrisen-hoidon-puolesta/. Se käsitteli omaa terapiamatkaani ja psykiatrisen hoidon kestämätöntä nykytilaa Suomessa. Lehdessä julkaistiin tuolloin myös Ossi Takalan kirjoittama vastine kirjoitukseeni sekä oma lyhyt kommenttini tähän vastineeseen. 

Tämä kirjoituskokonaisuus oli ilmestyessään vain lehden tilaajien luettavissa. Nyt tietyn varoajan päätyttyä olen kuitenkin saanut lehden toimitukselta luvan jakaa kirjoituksiani myös julkisesti eteenpäin lehdeltä saaminani pdf-tiedostoina. Jaan siten tähän linkin, jonka takaa kummatkin Psykoterapia-lehden kirjoitukseni löytyvät:

https://drive.google.com/drive/folders/15CTdhKUTs9qgXElO7rVMGVSIZzn5PJdY

Pari poimittua lainausta kirjoituksestani:

”Psykiatrinen hoitokulttuuri on kokemukseni mukaan erityisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttunut yhä lyhytjänteisemmäksi ja kaoottisemmaksi. Kaikki hoidon jatkuvuutta ja johdonmukaisuutta lisäävät osastohoitopalvelut on ajettu jo vuosia sitten alas. Tämä koskee omalla sairaanhoitoalueellani niin päiväosastoja, mielialahäiriöpuolen kuntoutusosastoja kuin myös ennalta suunniteltuja intervalliosastohoitojaksoja. Nämä hoitorakenteet ovat tuoneet itselleni menneisyydessä kipeästi kaipaamaani jatkuvuuden- ja turvallisuudentunnetta sellaisen pitkäkestoisen ja vaikean psyykkisen oireilun keskellä, jota ei ole ollut mahdollista hoitaa avohoidossa. Tilanne on näin ollut osastohoitoa tarvitsevan psykiatrisen potilaan näkökulmasta tarkasteltuna jo pitkään täysin kestämätön.”

”Psykiatrinen hoitokulttuuri onkin kokemukseni mukaan nykyisin aivan liian hektistä, kaoottista ja lyhytjänteistä. Lisäksi sitä vaivaa aivan perustava yhteisen dialogin puute. Olen kokenut, että inhimillisyys ja aito potilaan huomioiva kohtaaminen loistavat nykyisessä hoitokulttuurissa usein poissaolollaan. Vaikeatasoisista mielenterveysongelmista kärsivä potilas kuitenkin kaipaisi kokemukseni mukaan paljon nykyistä pitkäjänteisempää ja dialogisempaa hoitokulttuuria. (Kosonen 2024b.) Potilaskeskeisemmillä ja yhteiseen dialogiin pyrkivillä lähestymistavoilla on saatukin yleisesti psykiatrian piirissä paljon parempia hoitotuloksia (Kosonen 2024c; Bergström ym. 2024; Nuutinen-Kallio 2024). Nykypsykiatrisiin hoitokäytänteisiin sisäänrakennettua kohtaamattomuuden kulttuuria on myös avoimesti kritisoitu psykiatrian piirissä (Leikola 2024).”

Kirjoitukseni aihe on valitettavasti tänäkin päivänä julkisen psykiatrisen hoidon huonon laadun ja aliresursoidun nykytilanteen huomioon ottaen enemmän kuin ajankohtainen. En saanut lehden toimitukselta lupaa jakaa julkisesti kirjoituskokonaisuuteen kuuluvaa Ossi Takalan kirjoittamaa vastinetta. Siihen, kuten muuhunkin pohdintaani lehdessä ilmestyneen kirjoituskokonaisuuden tiimoilta, voi kuitenkin tutustua pääpiirteittäin tämän aihetta käsittelevän blogikirjoitukseni kautta: https://kultainensulka.fi/hatahuuto-inhimillisemman-psykiatrisen-hoidon-puolesta/.

Mtvuutisten toimittaja Joonas Lepistö oli myös minuun tämän asian tiimoilta yhteydessä viime vuoden loppupuolella samoihin aikoihin, jolloin kirjoitukseni sisältävä Psykoterapia-lehtikin ilmestyi. Hän oli kiinnostunut kokemuksistani psykiatrisen hoidon piirissä ja kysyi minulta viestitse, oliko minulla asian suhteen kerrottavana jotain sellaista, mikä ei ollut vielä tullut julkisesti ilmi. Kopioin tähän osan hänelle lähettämästäni vastauksesta:

”Se, että omahoitajani mukaan kaikki pidempiaikaiset hoitokontaktit HUS Psykiatrialla käytännössä päätetään nykyään huolimatta siitä, mikä on potilaan sen hetkinen tilanne ja avuntarve. Sekä psykiatrini että omahoitajani ovat käytännössä todenneet, etten voi saada tarvitsemaani psykiatrista hoitoa julkisella puolella, vaikka saisinkin jäädä erikoissairaanhoitoon mm. psykiatripulan ja hoidon puutteellisten resurssien ja myös laadun vuoksi. 

Omahoitajani on käytännössä jo yli vuosi sitten todennut, ettei päivystykseen tai osastolle kannata samoista syistä enää nykyään mennä. Käytännössä siis HUSissa työskentelevät hoitoalan ammattilaiset eivät ole voineet enää pitkään aikaan muuta kuin suositella hoitoni siirtämistä HUSin ja myös perusterveydenhuollon ulkopuolelle. Loppukeskustelussa omahoitajani ilmaisikin olevansa iloinen, että olin viimein löytänyt itselleni hoitavan psykiatrin yksityiseltä puolelta, vaikka se että joudun kustantamaan itselleni tarpeellisen hoidon itse, on hänen mielestään myös tietysti väärin.

Kaiken kaikkiaan erilaisista vertaistukiryhmistä ja myös blogini tiimoilta on tullut paljon viestejä siitä, miten asianmukaista psykiatrista apua on tänä päivänä lähes mahdotonta saada etenkin, jos omat psyykkiset haasteet ovat yhtään vaikeampaa tai pitkäkestoisempaa laatua. Tämän olen myös itse kokenut ja kuten omahoitajanikin suoraan minulle totesi, ainoa tapa saada itseni kanssa toimivaa ja yksilöllistä hoitoa lääkehoitonikin osalta on hakea se yksityiseltä puolelta. Tähän ei monella pitkäaikaissairaalla ja sen vuoksi työkyvyttömällä ihmisellä ole kuitenkaan luonnollisesti varaa. Siten ne ihmiset, jotka eniten apua tarvitsisivat, jäävät nykyisessä terveydenhoitojärjestelmässä usein käytännössä sen ulkopuolelle.”

Joonas Lepistö julkaisi hänelle lähettämäni vastauksen pohjalta seuraavan lehtjutun, jossa tutkittiin väitteideni paikkaansa pitävyyttä: https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/psykiatrian-pitkaaikaispotilaat-voivat-jakson-loputtua-jaada-ilman-riittavaa-hoitoa-tassa-syy/9045660. Siinä vahvistettiin, että toimittajalle kertomiani asioita tapahtuu säännönmukaisesti sekä HUSin että myös muiden sairaanhoitopiirien alueella. Nykyiset psykiatriset hoitokäytännöt ovatkin hyvin ongelmallisia myös jutussa haastateltujen asiantuntijoiden mukaan. Muutamia lainauksia jutusta:

”Raevuoren mukaan Vatajan kertoma on ”prosessikuvaus siitä, kuinka järjestelmän pitäisi toimia”. 

– Käytännössä kuitenkin mielenterveyden ongelmat, varsinkin vakavammat, joita erikoissairaanhoidossa hoidetaan, istuvat heikosti tuollaiseen kaavamaiseen prosessiin. Potilaille tärkeää on osaavan hoidon lisäksi hoidon jatkuvuus ja hoitosuhteen psykologinen turvallisuus.

– Lisäksi koska resurssivaje psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa on valtava, prosessit eivät käytännössä toimi kuten niiden pitäisi.”

”Professori huomauttaa, että myös terveyskeskuksessa on resurssipulan ja osaamisvajeen vuoksi yleistä se, että psykiatrisia häiriöitä sairastavat jäävät ilman riittävää hoitoa ja ilman turvallisuuden tunnetta vahvistavaa hoitosuhdetta.”

”Raevuoren mukaan tilanne on ongelmallinen.

– Erikoissairaanhoidon kapasiteetti on liian pieni potilaiden tarpeeseen nähden. Tästä johtuen sisään pääsevät potilaat jäävät herkästi ilman optimaalista hoitoa ja ulkopuolelle jää paljon potilaita, joille ei tosiasiassa ole riittävän osaavaa hoitoa tarjolla terveyskeskuksissa, jolloin potilaat jäävät käytännössä ilman hoitoa.”

”– Suomessa pitäisi olla julkinen terveydenhuolto, josta hoitoa saa – silloin kun sitä tarvitsee ja sellaista kun tarvitsee – siksi veroja maksetaan. 

Nyt näin ei läheskään aina tapahdu.”

Nykypsykiatrisen hoidon kriisiytymisen syyt ulottuvat kuitenkin tässäkin lehtijutussa todettua resurssipulaa paljon syvemmälle. Koko biomedikaalisen psykiatrian voidaan nimittäin katsoa epäonnistuneen tieteellisenä paradigmana ja ruokkivan siten lopulta ennemminkin mielenterveyshaasteiden kroonistumista kuin mielen todellista hyvinvointia ja terveyttä. 

Sosiaalilääketieteellisessä Aikakauslehdessä juuri ilmestyneessä artikkelissa ”Kannustimia holistiseen mielenterveysjärjestelmän kehittämiseen” (https://journal.fi/sla/article/view/152314) todetaan asiaan liittyen muun muassa seuraavaa:

”Tosiasiassa tarkka psykiatrinen diagnoosi on auttamistyön kannalta tarpeeton, koska psykiatriset diagnoosit eivät yksilötasolla kerro, mistä ongelmat johtuvat (4), eikä mielenterveyshoidon kohdentaminen tai vaikuttavuus riipu niistä (5). Tutkimukset ovat toistuvasti osoittaneet, että psykoterapian kaltaisten psykososiaalisten hoitojen vaikuttavuus selittyy hoidon yhteisillä vaikuttavilla tekijöillä, kuten hoitosuhteen laadulla sekä terapeutin ja palveluita käyttävien yksilöllisillä ominaisuuksilla (6). Samoin psyykenlääkkeiden vaikutus perustuu sedaation kaltaisiin yleisinhimillisiin mekanismeihin, minkä vuoksi niitä käytetään oireenmukaisesti yli diagnoosirajojen (7). Samasta syystä psyykenlääkkeet myös tuottavat useimmilla samansuuntaisia vaikutuksia, vaikka varsinaiset diagnoosikriteerit eivät täyttyisikään.

Mielenterveyshoidon yhteisten vaikuttavien tekijöiden huomioimista vaikeuttavat rakenteelliset tekijät, jotka ohjaavat käyttöönottamaan strukturoituja interventioita, joita on mahdollista tutkia lääketutkimuksiin soveltuvilla satunnaiskontrolloiduilla kokeilla (5). Käytännössä tällaisen kokeen toteuttaminen vaatii tarkasti manuaalisoitujen hoitomenetelmien käyttöä keinotekoisissa asetelmissa ja valikoiduille potilasryhmille. Näin saatuja tuloksia ei siksi voi tosiasiassa yleistää jokapäiväiseen mielenterveystyöhön, jossa oireet ovat heterogeenisempia ja taustoiltaan monitekijäisiä (8). Lisäksi tarkan hoitomanuaalin seuraaminen on mielenterveystyössä hankalaa ja voi pahimmillaan heikentää hoidon vaikuttavuuden kannalta välttämättömän yhteistyösuhteen kehittymistä (9).

Toinen ongelma on se, että satunnaiskontrolloitujen hoitokokeiden päävastemuuttuja on yleensä lyhyen aikavälin lasku oirekyselyiden pistemäärissä, mikä ei välttämättä korreloi pidemmän aikavälin selviytymisen, ihmisen oman toimijuuden tai työ ja toimintakyvyn kanssa (5, 8 9). 

Nykyiset hoitovastemuuttujat suosivatkin psyykenlääkehoitojen kaltaisia menetelmiä, jotka usein särkylääkkeiden tapaan lievittävät oireita nopeasti, mutta eivät tosiasiassa korjaa tai paranna niiden aiheuttajaa (5). Lisäksi psyykenlääkkeiden pitkäaikaiseen käyttöön liittyy monia haittavaikutuksia, ja lääkehoidon lopettamisoireiden vuoksi on myös riski oireilun kroonistumiselle (7).”

Artikkelin kirjoittajat tarjoavat suomalaista valtapsykiatriaa hallitsevalle reduktionistiselle mielenterveyskäsitykselle ja medikalisaatio-ongelmalle vaihtoehdoksi ja ratkaisuksi Keroputaalla kehitettyä avoimen dialogin hoitomallia. Se on kirjoittajien mukaan mielenterveyshoitojärjestelmänä tutkitusti paitsi nykyistä inhimillisempi, myös tuloksellisempi ja kustannustehokkaampi tapa hoitaa vaikeitakin mielenterveyshaasteita.

Psykiatri ja psykoterapeutti Janne Kurki päätyy hyvin samankaltaisiin johtopäätöksiin Mad in Finlandin blogissa hiljattain ilmestyneessä kirjoituksessaan ”Psykiatria, valta ja tiede – Psykiatrisen vallankäytön ideologinen tuki”: https://madinfinland.org/psykiatria-valta-ja-tiede-psykiatrisen-vallankayton-ideologinen-tuki/. Siinä hän kuvaa avoimen dialogin hoitomallia yhtenä psykiatrian eettisistä liikkeistä, jotka ovat toimineet vastavoimana muun muassa medikalisoivaan vallankäyttöön perustuvalle nykypsykiatriselle hoidolle.

Janne Kurki kyseenalaistaa kirjoituksessaan koko biomedikaalisen psykiatrian tieteellisyyden ja toteaa psykiatristen hoitojen tehoa arvioitaessa biopsykiatristen teorioiden ennustevoiman olevan käytännössä negatiivinen. Siten se, ettei potilas nykypsykiatrisessa hoitojärjestelmässä parane on Kurjen mukaan jopa todennäköisempää kuin se, että hän paranisi. Kurjen kirjoitus herätti itsessäni monenlaisia voimakkaitakin tunteita ja tajuamuksia suhteessa omaan menneisyyteeni ja kaikkeen psykiatrisen hoidon piirissä kokemaani.

Päädyinkin näiden ajatusteni ja tunnelmieni pohjalta kirjoittamaan oman reflektioni aiheesta, joka julkaistiin pian Kurjen kirjoituksen ilmestymisen jälkeen myös Mad in Finlandin blogissa:

Lainaus kirjoituksestani:

”Ja nyt vietettyäni yli kaksikymmentä vuotta biomedikaalisen psykiatrisen hoidon parissa huomaan seisovani oman menetetyn elämäni raunioilla. Tunnen itseni psykiatrisena potilaana ja ihmisenä petetyksi, vihaiseksi ja hyväksikäytetyksi. En voi lakata pohtimasta sitä, miksei minun elämälläni tai kokonaisterveydelläni ollut psykiatrisen hoidon osalta lopulta yhtään mitään väliä? Mitä tein ansaitakseni sen kohtelun, jota osakseni sain? Miksi minua ei voitu potilaana missään vaiheessa todella kuunnella ja ottaa todesta?

Mietin myös, miksi biomedikaalisen psykiatrian on vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen mahdollista jatkaa voittokulkuaan suomalaisessa terveydenhuollossa, vaikka se on lääketieteen osa-alueena lopulta täysin vailla tieteellistä tai kovin inhimillistäkään pohjaa? Psykiatri Janne Kurki vastaa tähän pohdintaani kirjoituksessaan seuraavasti:

”Vuosisatojen saatossa siellä täällä joku tai jotkut ovat heränneet ja vastustaneet tällaista pseudotieteen nimissä toteutettua vallankäyttöä. Tällaisen vastaliikkeen selkäranka on aina eettinen, ei tieteellinen. Eettinen selkäranka on voinut löytyä vaikkapa Ranskan suuren vallankumouksen arvoista (Pinel) tai syvästä uskonnallisesta vakaumuksesta (kveekarit). Myös Suomessa on syntynyt tällaisia eettisiä vastaliikkeitä, esimerkkinä avoin dialogi ja siihen perustunut Keroputaan hoitomalli. Nämä liikkeet syntyvät, elävät aikansa, ja kuihtuvat pikku hiljaa, kun uudelleen ja uudelleen tieteenä esittäytyvä psykiatria tukahduttaa ne keinoja kaihtamatta. Tässä ei ole kyse tieteellisistä erimielisyyksistä, eikä rationaalisilla argumenteilla ole merkitystä näissä kamppailuissa. Kyse on puhtaasti vallasta ja valtaa ylläpitävistä ideologioista. Siten valtaapitävän argumentin epäloogisuuden tai virheellisyyden osoittaminen on merkityksetöntä: valtaa pitävä on oikeassa, koska hän on valtaa pitävä, ei, koska hän olisi oikeassa.”

Tämä Kurjen havainto ja toteamus on oman kokemukseni perusteella valitettavankin paikkaansa pitävä. Se selittää myös osaltaan hyvin sitä, miksi psykiatrisen potilaan on nykypsykiatrisessa hoitojärjestelmässä käytännön tasolla usein niin vaikeaa saada omaa ääntään ja tahtoaan kuuluviin. Tästä huolimatta on tärkeää yrittää, sillä jokaisella ihmisellä tulisi lopulta olla oikeus sekä inhimilliseen että aidosti mielen hyvinvointia lisäävään psykiatriseen hoitoon.

Oman äänen ja tahdon esille tuominen psykiatrista hoitoa koskevissa asioissa tulee tietysti tehdä käytännössä niiden voimien ja voimavarojen sallimissa puitteissa, joita mielenterveyshaasteista kärsivällä ihmisellä on kunakin hetkenä käytettävissään. Aina ei vain jaksa tai kykene ja sekin on ihan ok. Itsellänikin jäi tästä syystä johtuen aikanaan tekemättä useampikin hoitoani koskeva virallinen valitus ja kantelu siitä huolimatta, että sitä minulle suositeltiin jopa psykiatristen hoitohenkilöiden itsensä toimesta. Joskus kaikki voimat menevät pelkkään selviämiseen ja selviytymiseen.

Itse olen näihin asioihin liittyen kuitenkin tällä hetkellä hyvin iloinen ja huojentunutkin siitä, että vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta koskevat terapiahakemukseni menivät tänäkin vuonna Kelassa läpi! Niiden hakeminen oli tänä vuonna aivan poikkeuksellisen hankalaa ja raskasta ja kuvasin koko hakuprosessiin liittynyttä kafkamaista byrokratiaa tässä blogikirjoituksessani: https://kultainensulka.fi/kesakuulumisia-oman-itseni-psykiatrisen-hoidon-ja-yhteiskunnan-valitettavasta-nykytilasta/

Kun sain vihdoin toimitettua hakemukseni kaikkine liitteineen Kelaan asti, myöntävä päätös tuli ennätysnopeasti eli noin vuorokaudessa. Jatkohakemusten käsittelyaika on keskimäärin viisi viikkoa, joten olin yllättynyt, mutta myös helpottunut siitä, että Kela teki kohdallani myönteisen päätöksen näinkin nopeasti. Minun on siten taas mahdollista selviytyä ja elää jälleen vuosi eteenpäin Kelan minulle myöntävän psykoterapian ja psykofyysisen fysioterapian turvin.

Toivon osaltani myös hartaasti pysyväni näiden kuntoutusten avulla tulevaisuudessa mahdollisimman kaukana nykypsykiatrisesta hoitojärjestelmästä. Se nimittäin oman kokemukseni ja muunkin tässä kirjoituksessa esiin nostamani asiatiedon mukaan lopulta rikkoo ja kroonistaa enemmän kuin rakentaa ja parantaa. Päätänkin tämän kirjoitukseni seuraavaan nykypsykiatrista hoitojärjestelmää ja myös nyky-yhteiskuntaa reflektoivaan runoon:

Olin joskus olemassa.
Elossa.
Elämä virtasi lävitseni ja näin
ympäröivän maailman kauneuden.
Tänä päivänä olen yhä 
fyysisesti elossa,
mutta psyykkisesti 
en niinkään.

Olen ikään kuin muumioitunut
tuskani sisään ja 
jäänyt sen vangiksi.
Ja nyt en meinaa saada henkeä
kaiken sen kivuliaan edessä,
mikä minussa vaatii 
viimein tulla kuulluksi 
ja tunnetuksi.

Vaikeat tunteet ovat jääneet
minuun asumaan.
Ne eivät ole enää pitkään aikaan
saaneet virrata vapaasti lävitseni.
Olenkin oppinut tukahduttamaan 
tehokkaasti kaiken sisälläni olevan
tuskallisen ja vaikean.

Minulla ei ole ollut elämässäni
paljoakaan muita vaihtoehtoja.
Minun onkin pysyttävä 
ruodussa ja koossa,
vaikka oikeasti hajoaisin ja
tekisin sisäistä kuolemaa.
Minun on sensuroitava 
oma olemiseni siihen muotoon,
jonka ympäristö ja hoitojärjestelmä 
pystyy jotenkin sietämään 
ja ottamaan vastaan.
Minun on sopeuduttava,
mukauduttava,
täytettävä tietyt vaatimukset,
mikäli aion käytännössä selvitä 
itseni ja mieleni kanssa.

Kuka minulta sitten tätä vaatii?
Paitsi minä itse myös
minua ympäröivä yhteiskunta:
nykyisin vallalla olevat kovat arvot,
pärjäämis- ja suorituskeskeinen kulttuuri ja
toimimaton psykiatrinen hoitojärjestelmä.
Meillä psykiatrisilla potilailla ei 
nimittäin ole nykyisessä hoitojärjestelmässä 
lupaa kokea ja läpityöstää
sisällemme jääneitä vaikeita tunteita 
ja olotiloja.
Emme voi siten myöskään
todella aidosti toipua.

Apua hakiessamme saammekin usein
hoidoksi hätäisesti kokoon kyhätyn, 
vain näkyviä pintahaavoja hoitavan 
laastarin,
vaikka haavamme olisivat 
kuinka syviä ja tulehtuneita tahansa.
Ei olekaan mikään ihme, 
että nykyinen mielenterveyskriisi 
vain syvenee syvenemistään.

Milloin olemisemme ja elämisemme
ihmisinä ja yhteiskuntana 
muuttui niin kovin 
epäinhimilliseksi?
Onko se aina ollut sitä?
Vallitsevatko Darwinin 
säälimättömät lait
yhä sydämiämme 
ja siten myös niin kutsuttua 
hyvinvointiyhteiskuntaamme?

Ajatus siitä, 
että vain vahvimpien meistä
kuuluisi selviytyä 
sotii pahasti ihmisen jaloimpia 
ja kauneimpia ominaisuuksia,
kuten lähimmäisenrakkautta,
empatiakykyä ja yleistä
inhimillisyyttä vastaan.

Haluammeko todella olla 
arvoiltamme sellaisia ihmisiä,
jotka ovat valmiita uhraamaan 
lähimmäisenrakkauden 
oman ahneutensa ja 
itsekkyytensä alttarille?
Jos näin on,
mitä se kertoo ihmisyydestämme
ja oikeudestamme olla osa
luomakuntaa?

Tehtävämme ja tarkoituksemme 
elämässä ei tulisi milloinkaan 
olla kärsimyksen lisääminen 
vaan sen lievittäminen.
Tämän ajatuksen pohjalle 
hyvinvointiyhteiskuntamme
on alun alkujaankin perustettu.
Vain tähän tehtävään sitoutumalla 
voimmekin olla ihmisiä 
ja lähimmäisiä sanan 
varsinaisessa merkityksessä.

Rakkaus, välittäminen ja
yleinen inhimillisyys 
ovatkin asioita,
jotka kasvavat annettaessa,
mutta vähenevät säästettäessä.
Onko meillä ihmisinä 
ja yhteiskuntana todella varaa 
jatkaa säästämistä välittämisestä 
ja lähimmäisenrakkaudesta?
Ne kun ovat lopulta 
juuri niitä asioita, 
jotka tekevät meistä ihmisinä
pelastamisen arvoisia.

Lähteet:

Kosonen, Katja (2024). Hätähuuto inhimillisemmän psykiatrisen hoidon puolesta. Psykoterapia-lehti, 43(4), 331-341.

Kosonen, Katja (2024). Vastaus Ossi Takalan kirjoittamaan vastineeseen. Psykoterapia-lehti, 43(4), 349.

Lepistö, Joonas (2024). Psykiatrian pitkäaikaispotilaat voivat ”jakson” loputtua jäädä ilman riittävää hoitoa – tässä syy. Mtvuutiset.

Bergström, Tomi & Gauffin, Tapio & Valtanen, Kari (2025). Kannustimia holistisen mielenterveyspalvelujärjestelmän kehittämiseen. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti.

Kurki, Janne (2025). Psykiatria, valta ja tiede – Psykiatrisen vallankäytön ideologinen tuki. Mad in Finlandin blogi.

Kosonen, Katja (2025). Psykiatrian valta: Reflektio Janne Kurjen blogin pohjalta. Mad in Finlandin blogi.

Lue myös kirjoitukseni: