Jos sielunriekaleella on jano, houkuttelee tämä toisen riekaleen luoksensa, jotta voisi juoda tästä. Riekale ei voi näyttää itsestään kuin paloja; nimittäin tunteen paloja, joiden myötä yhteinen lento jää pyrähdykseksi aina riettaasta onnesta melankoliaan. Jos lento ei sinne syvimpään synkkyyteen jääkään, jää se ikään kuin kaltereiksi, jossa kumpikin saa vuorollaan näytellä raudan osaa.

Nopeasti keinovalot himmenevät nälkäisestä ja räiskyvästä intohimosta syväksi epätoivon kuiluksi. Kuilun pohjalta jalkapohjia nuolevat totuuden liekit ja pelko puristaa kämmeniä yhä lujemmin kuilun reunaan kiinni. Kuka tuonne haluaisi hypätä? Mutta siellä se totuus silti on.

Hetket kivussa nostaisivat mahdollisuuden oppia siitä mitä oli. Kärsimys kirkastaisi sen missä Tie kulkee. Se olisi mahdollisuus erottaa Rakkaus nautinnon ikeestä, mutta kuka uskaltaa laskea irti tuntemattomaan ja kohdata vääjäämättömältä näyttävän tuhon?

Rakastaja, jonka kerta toisensa jälkeen ihmisriekale valitsee ulkopuoleltaan sisimpänsä sijasta, on kuin puukko, joka lävistää hennon sydämen. Arvet vievät lopulta tunnon ja rakentavat paksun nahan tai toisille meistä muodostunut märkivä haava saa meidät erehtymään luulemaan aristavaa kipua Rakkaudeksi. Jokainen kohtaamaton kipu on kuin lapsi, jolle näytetään yksinäistä ovea pimeään, kylmäntuuliseen ja myrskyn runnomaan ulkomaailmaan.

Todellinen Rakkaus satuttaa. Se polttaa niin kuin laavalla silmänsä kirkastaisi. Sen puhtaus luo hirvittävät kivut, joita kukaan selväjärkinen ei tahdo kohdata. Rakkaus ei tunnukaan ratkaisun ovella hyvältä. Ken uskaltaa kolkuttaa?

Todellinen puhdistaa ja elävöittää. Todellinen puhaltaa sydämen eloon ja kirkastukseen. Silti vain hullu haluaa kulkea sitä kohden! Siksi todellisen Rakkauden soturin on oltava myös hullu.

Rakkaus polttaa, koska paluumatkalla sen luokse lasketaan ja revitään irti se minkä lihaansa on ajan saatossa istuttanut. Lopulta Rakkaus kuitenkin polttaa vain epätoden.

Eikä auta, vaikka riekale ei haluaisikaan pitää enää kiinni, sillä riekale pitää kiinni liian monesti tietämättäänkin; niin syvä on unohduksen lampi! Voi kuinka paljon maksaakaan paluulippu Lootukseen!

Kun polte on kärsitty, syntyy feenikslintu tuhkasta, painaen tiukasti kynsiinsä erämaasta nousseen käärmeen ja tätä kaikkea todistaa ikuisesta hiljaisuudesta kuoriutunut perhonen.