Ensin oli vahvaa vihaa,
vihaa kokemaamme kipua kohtaan,
vihaa kivun aiheuttajaa kohtaan,
vihaa tämän tuhoavaa voimaa kohtaan,
lopulta vihaa itseämme kohtaan.

Armosta ei ollut tietoakaan
ei kenelläkään meistä
– ei kenelläkään.

Emme osanneet armollisuudesta uneksia, tuskin edes kaivata.
Emme löytäneet sanoja kipuamme kuvaamaan,
kipua, joka kovin vahvana välillämme eli ja vaikutti.
Sukupolvesta toiseen se liikkui, meidän yhteinen kipumme.
Kipu, joka sai lopulta polttoaineensa
katkeruudesta ja elämän pelosta.
Kaikki kaunis oli sille vierasta
– myös rakkaus ja turvallisuus.

Ei armoa suvussamme viljelty,
ei sitä kaivattu, ei etsitty, ei pyydetty.
Ei kenelläkään ollut aikaa,
ei voimia, ei resursseja tuollaisia pohtia.
Pääasia oli pysyä hengissä,
selvitä meneillään olevista päivistä.
Selvitä massiivisesta kivusta,
siitä, joka vaiennettuna siirtyi polvesta polveen
miten kenelläkin elämässään ilmentyen.

Kunnes, sotakauhuista hieman toivuttuaan,
isoisä katsoi itseään, mietti kokemaansa,
pyysi omaa vihan sekaista julmuuttansa anteeksi.
Tapahtui kuitenkin synkkiä:
surullisia, katkeruuden sävyttämiä tuomioita tapahtui.
Hänelle ei armoa suotu,
ei vaikka hän ymmärsi sitä pyytää,
omilta lapsiltaan tiedän hänen sitä pyytäneen,
anteeksiantoa tiedän hänen anoneen
– yksin toiveensa kanssa jääneen.

Ei armo itsellenikään helpolla ilmestynyt,
ei kasvojaan näyttänyt,
ei mieleeni tullut sitä pyytää,
ei mieleeni tullut sitä eteenpäin jakaa.
Oli vain pienen pieni kaipaus,
kaipaus voimaan suurempaan.
Voimaan, joka vapauttaisi mieleni vangitun
taakkasiirtymien huutaessa samalla aina vain lujempaa
– tällä kertaa minun kauttani.

Kyllä, tällä kertaa minun kauttani.

Meni vuosia, tapahtui paljon.
Tapahtui suuria ja pieniä, elämää kaikkinensa.
Askeleita eteen ja taakse, iloa ja surua paljon.

Luulin jo pahimman voittaneeni,
olevani erilainen kuin edelliset polvet.
Mutta yhtä en tiedostanut, en itsessäni voittanut:
se oli valtava armottomuus katkeruuden hengellä valjastettu.
Se ohjasi edelleenkin tietäni, ajatuksiani, asenteitani.
Olin sittenkin yksi sukuni jäsen
– varjoni kanssa kulkien.

Kunnes uusi aika lähti syntymään,
hyvin kummia alkoi tapahtumaan:
kivun kautta se alkoi,
elämänvoiman lähes loppuessa,
mieleni tämän tajutessa:
en voi ymmärrystä ja armollisuutta
toisaalta odottaa,
jos ensin en mä itse
toista suostu armahtamaan,
hänen omaa taustaansa vasten ymmärtämään.

Liekö luojani lahja lasteni rohkeus ja viisaus,
sillä palautteita he antoivat, toisinaan suoraan ja kovasti,
sanoja säästämättä he palautteita antoivat.
Kunnes sen tajusin ja meidät näin:
peilin lailla, heijastuksena kaukaa,
uhrin lailla toimin minäkin, toimin loppuun asti
– niin kauan kunnes voimani loppui.

Lasteni kautta syntyi armollisuus uus,
heidän silmiensä kautta sen näin,
sydämeni kautta sen koin.

Syntyi kokemus suurista suurin,
kokemus siitä mitä armollisuus on.
Miten se itsensä minulle ilmentää,
miltä se tuntuu minua koskettaessaan.
Syntyi kokemus siitä, kun osa taakkasiirtymää
on yhdessä rakkauden, armon ja
toisen ymmärtämisen hengessä voitettu.

(Yllä oleva tarina taakkasiirtymien ilmenemisestä ei välttämättä ole kokonaan kirjoittajan henkilökohtainen kokemus, vaan tulkintaa siitä, miten taakkasiirtymä voi kulkea suvussa kunnes joku lähtee sitä työstämään ja saa omalla kohdallaan ainakin osan siitä korjattua ja näin päästä itse eheytymään yhdessä omien lasten kanssa.)