Sitä vain tässä mietin, että tältäkö se tuntuu olla aidosti onnellinen? Suu sulaa hymyyn ihan itsekseen.
Voin katsella ikkunasta ulos kaunista auringonpaistetta ja ihailla muuttolintujen saapumista sekä niiden keväisiä touhuja. Vain katsella ja olla.
Juuri nyt on poissa se surumielisyys ja raskas paino hartioilta.

Vaikka arjessa asiat ovat tavallaan kesken ja epävarmoja, ei tietoa taikka varmuutta raha-asioista, asunnosta ja jopa autoasiat mietityttävät.
Niin silti voin iloita ja nauttia ihan vain siitä, että saan olla olemassa ja elää.
Että minulle on annettu mahdollisuus muuttua ja keventyä.

On todella helpottavaa saada tuntea, etten enää koe maailmanloppuna asioita jotka eivät mene odotusteni mukaan.
On huojentavaa katsoa menneisyyttä ja todeta, että asiat ovat järjestyneet aina kuitenkin. Minulla ja lapsillani on ollut kauniita koteja sekä ruokaa. Olemme saaneet perustarpeet täytettyä ja siihen sitten välillä jotain kivaa ylimääräistä.

Minun mieleni on vain herkästi täyttynyt pelko- ja katastrofiajatuksilla. Se on ollut täynnä negatiivisuuksia ja epävarmuuksia elämästä selviämisestä ja omasta kehostani.
Sen vuoksi onkin upeaa saada kokea tämä hetki sisäistä onnea ja rauhaa, asioiden epävarmuudesta huolimatta.

Ehkäpä kyse voisi osaltaan olla hermoston toiminnasta. Kun koko ajan elää tavallaan hälytystilassa, ei kehokaan pääse rentoutumaan. Siitä on tullut kierre josta ei pääse ulos ja toinen ruokkii toistaan.

Sain hetki sitten aika oivallisen näytteen hermostoni toiminnasta ja tilasta. Tätä en ole aiemmin ymmärtänyt, sillä olenhan tottunut elämään siinä hätä-, ja ylivireystilassa, se on ollut minulle normaali olotila.

Menin poikkeamaan pihalla ja kuulin outoa ääntä talon nurkan takaa. Se tuli liikennekäytöstä pois olevasta autostani, jota ei oltu edes käynnistetty viikkoon.
Säikähdin aivan totaalisesti, että ensin palaa auto ja sitten talo.
Tunne suorastaan valahti jäseniini ja juoksin jalat täristen hakemaan puhelinta, että voin soittaa miesystävälleni. Onneksi hän asuu lähellä ja pääsi nopeasti apuun.

Tilanne ei sinällään lopulta ollut vakava, mutta minut se suisti taas hätätilaan.
Huomasin sen alkaessani nukkumaan. Kehoni ikäänkuin sirisi ja särisi sisäisesti, tunsin kihelmöintiä ja levottomuutta.
Huono yöhän siitä sitten tuli, aamulla olin väsynyt ja kehoni oli raskas sekä sitä tikusteli, rintaa puristi.

Tuon kokemuksen jälkeen todella ymmärsin mitä minulle tapahtuu, kun jotain yllättävää sattuu. Keho virittäytyy hälytystilaan ja aivot alkavat jauhamaan kauhukuvia.
Nytkin pyöritin tilannetta päässäni monelta kantilta ja mietin mitä kaikkea olisin voinut menettää.

Seuraavana päivänä minulle tuli vieraita ja sain heidän kanssaan jutella sekä nauraa. Sellaista todella syvältä tulevaa iloa.
Ja vaikka meillä meni myöhään ja unet jäivät lyhyeksi, tunsin silti eron olossani. Poissa oli se tuskaisa olotila ja kehon painon tunne, sekä ne sirinät.

Olin saanut sen kaiken purettua ilolla ja naurulla. Se näytti minulle eron miltä tuntuu, kun keho on taistele ja pakene olotilassa verrattuna siihen rauhalliseen ja tasapainoiseen olotilaan.

Jäinkin nyt pohtimaan sellaista, että kuinka iso osuus hermostoni toiminnalla on tässä uupumistarinassani. Koska onhan se nyt todella kuluttavaa elää tuollaisessa hälytystilassa lähestulkoon koko ajan.

Minua eivät ole auttaneet hengitysharjoitukset, vaikka ne hyviä ovatkin. Tilanteen ollessa ns. pahana, ne ovat vain alkaneet ahdistamaan minua.
Monenlaista valmentajaa ja ohjetta netistä löytyy, eivätkä kaikki sovi kaikille.
Minä en edes osaa sanoa mikä lopulta minua on helpottanut.
Homeopaattinen rakennehoito on ollut ainakin yksi iso tekijä, ja myös tämä maaseudun rauha.
Olen paljon yksin kotona omissa energioissani ja olen siitä kovin kiitollinen, että tämä on minulle mahdollista.
Täällä tunnen rauhaa ja turvaa.

Ehkä vielä joskus tunnen niin paljon turvan tunnetta, että kykenen olemaan rauhan tilassa myös ihmisjoukkojen keskellä.
Tällä hetkellä se ei vain tunnu mahdolliselta. Ja juuri nyt haluan parannella itseäni omissa oloissani, saada positiivisia kokemuksia itsestäni sekä kehostani.
On raskasta ja kuluttavaa joutua pakolla olemaan tilanteissa joissa ei tunne turvaa sekä luottamusta.

Länsimainen lääketiede haluaa diagnosoida tämän kaiken mielen sairaudeksi.
Mutta minä olen alkanut pohtimaan, että mitäs jos kyse onkin enemmän hermoston toiminnasta, eikä mielestä yksistään.
Että jos en tunne riittävästi rauhaa ja turvaa vieraiden ihmisten joukossa, tai jopa yksittäisten ihmisten lähellä, niin tunnen sen ahdistuksena ja välillä todella vaikeina kehon reaktioina. Ne kaikki tekevät elämästä sellaista selviytymistä jolloin kaikki energia tuntuu menevän itseni kannatteluun.

Minulle on tuonut uutta näkemystä ja apua jotkin kirjat, yhden erityisen mainitakseni; Maiju Palinin Trauman parantama. Sitä lukiessani oivalsin, että hetkinen, enhän olekaan vain outo ja omituinen kehoni kanssa, vaan näillehän onkin jokin syy. Olen myös pitänyt itseäni tyhmänä ja jotenkin vajaa-älyisenä, mutta miten voinkaan oppia uutta jos kaikki energia menee vain selviytymiseen?

Kirjastosta löytyy paljon hyviä kirjoja enkä edes muista mitä kaikkea olen lukenut, mutta paljon niitä on. Myös jotkut blogitekstit ovat tuoneet oivalluksia omalle polulleni. Keholliset hoidot ovat auttaneet minua, jokainen tavallaan ja vaikka sen pienen hetken, nekin ovat tärkeitä.

Olen ollut avoin kokeilemaan vaihtoehtoisia hoitomuotoja, ja ne ovat pysyvä osa elämääni. Ainoa ongelma on, että ne ovat minulle hieman liian kalliita. Monesti vaatisi useamman hoidon, jotta vaikutus olisi pidempiaikainen. Harmillista on, että sen vuoksi sitten hoidot jäävät kesken. Mielelläni kävisin useamminkin, mutta olen myös kiitollinen näistä mitä olen saanut.