Maailma tarvitsee meidän rohkeuttamme mutta rohkeus ei synny tyhjästä. Ollaksemme rohkeita meillä tarvitsee olla myös turvaa. Joskus tuo turva syntyy paradoksaalisesti silloin kun ei ole mitään menetettävää, vain voitettavaa. Laitamme itsemme likoon kun ei ole muita vaihtoehtoja. Jos meille jää vaihtoehdoksi valita pelko, useimmat valitsevat sen.

Minulle on jäänyt mieleen Harry Potter menestysromaanien kirjoittajan J.K Rowlingin lausahdus siitä mistä tilanteesta lähtöisin hän päätti kirjoittaa nuo hänelle miljoona omaisuuden tuoneet kirjat. Hän koki silloin suurta epäonnistumista. Hänen omien sanojensa mukaan hän oli ensimmäistä osaa aloittaessaan työtön juuri eronnut yksinhuoltaja ja niin köyhä kuin modernissa maailmassa voi olla olematta koditon. Hän kirjoitti omasta mielikuvituksestaan kummunnutta tarinaa aina öisin kun hänen lapsensa nukkuivat. Loppu onkin historiaa.

Olin vapaa, koska suurimmat pelkoni olivat käyneet toteen. Silti minulla oli tytär jota jumaloin ja vanha kirjoituskone sekä iso idea. Ja niin se hetki jolloin olin eniten pohjalla elämässäni auttoi minua luomaan tukevan maaperän jonka päälle rakensin elämäni uudelleen.   – J. K. Rowling

Kysymys ei ole siitä millainen lopputulos tekemisellemme tulee olemaan vaan sitä miltä elämä ssyvemmin meissä tuntuu. Siitä miltä elämämme tuntuu, miten voimme, pystymme päättelemään olemmeko tosia itsellemme. Olemmeko syrjässä itseltämme vai ilmennämmekö itselle merkityksellisiä asioita. Kun toiminta kumpuaa todellisesta arvomaailmastamme se voimauttaa.

Voisin väittää myös, että  aina kun tekemisemme kumpuaa autenttisimmista osasta meitä se myös synnyttää jotain uutta tähän maailmaan. Arvoa muille. Tuollainen tekeminen toimii usein inspiraationa muille samaan. Aina emme edes saa tietää millainen merkitys itsemme toteuttamisella on jollekin ollut. Pääasia on, että luotamme omaan paloon tekemisemme suhteen. Liekkimme sytyttää valoa väistämättä.

Kun seuraamme sitä sydämen kutsumusta joka ei jätä meitä rauhaan, kun annamme itsemme toteuttaa asioita jotka rikastavat ensisijaisesti omaa sisäistä maailmaamme herätämme itsemme lisäksi henkiin osan tätä maailmaa.

Tunnistat varmasti ne hetket jolloin olet ikään kuin vapaa tästä maailmasta. Uppoudut niin syvälle johonkin tkemiseen tai asiaan. Me kaikki kaipaamme tuota keveyttä ja vapautusta mutta harva sallii sen itselleen. Väheksymme näitä asioita merkityksettöminä vaikka näiden asioiden toteuttaminen  voisi saada meidät todella heräämään eloon. Sitä maailma nimenomaan tarvitsee, elossa olevia, heränneitä ihmisiä. Me kaikki voimme herätä tulemalla tosiksi itsellemme ja maailmaan.

Vastaukset tuohon merkitykselliseen tekemiseen löytyvät meistä itsestämme. Se on tunnistamista ja rehellisyyttä. Se ei ole tavoittelua vaan enemmän tavoitteista luopumista. Muiden odotuksista riisuutumista. Luvan antamista.

Toisille merkityksellisintä on pienoismallien rakentaminen, joillekin puutarhanhoito, jotkut rakastavat koirien kanssa harrastamista, runoja, tanssimista, musiikkia, koodaamista, astrologiaa, urheilua,  asioiden keräilyä, kirurgiaa, lentämistä, siivoamista, tiettyjen asioiden tutkimista, valokuvaamista….

Tunnistamme intohimomme siitä, että katoamme ikään kuin ajattomuuteen sen parissa ja se antaa energiaa eikä vie sitä. Se on flowta. Kun jokin vie mukanaan ja innostaa. Siinä on silloin jotain suurta mitä ei tulisi väheksyä. Toisen pakkopulla voi olla toisen flow. Ihmiset nauttivat eri asioista.  Sen voi tunnistaa vain itse sisällään. Emme tarvitse kuin oman lupamme.

Yhteys itseen on vastalääke ulkoaohjautuvuuden uupumukseen. 

Olen viime aikoina tutkaillut itsessäni ahdistuksen tunnetta. En enää nykyisin koe ahdistusta sellaisena lamauttavana kuin joskus nuoruudessani, kärsiessäni keskivaikeasta masennuksesta. Mutta silti tunnistan joitain rippeitä siitä. Nuorena tunnistin, että masennukseni johtui siitä  miten elämänenergia  pakkautui minuun. Olin jumissa.  Se sai olon tuntumaan masentuneelta, väsyneeltä ja ahdistuneelta. Elämä vei voimia kun oli oppinut elämään irti itsestään. Etsimään täyttymysä ulkopuoleltaan. En silloin osannut ilmentää luovia voimia minussa rakentavalla, terveellä ja autenttisella tavalla. Siksi tuo elämänvoima minussa pakkautui itsetuhoksi ja sammutti iloni. Voimani kääntyi minua vastaan. Merkityksen tunne katosi, koska en toteuttanut itseäni elämässäni sillä voimalla mikä olisi ollut minulle luonnollista. Voimani kääntyi siis sisäänpäin kun en pystynyt ilmentämään sitä.

Olen tunnistanut mitä tuo entisestä etäisesti muistuttava tunne tulee kertomaan. Se tulee tuomaan viestiä tosimmalta minulta. Korkeimmalta itseltä. Kun alkaa ahdistaa huomaan alkaneeni elää ulkoaohjautuvasti. Silloin oivallan laittaneeni syvimmän tarkoituksen ja merkityksellisyyden syrjään. Silloin olen alkanut suorittaa asioita jotka eivät kumpua sisältäni, eivätkä siksi ravitse. Silloin on aika luoda taas syvempää yhteyttä itseeni. Se tapahtuu rehellisyyden kautta.

Huomaan uupumuksenkin helpottavan heti löytäessäni yhteyden itseeni. Joskus yhteyden rakentaminen vaatii mitään tekemättömyyttä, hiljaisuuden aikaa. Yhteyden muodostumista ei voi suorittaa. On siis opeteltava pysähtymään ja kuuntelemaan. Kuuntelemaan itseään. Tuosta yhteydestä käsin myös tekeminen kumpuaa sydämestä. Silloin se voimauttaa ja elvyttää sielutasolle asti.

Tänään katsoin Tanssii tähtien kanssa ohjelmaa. Seuraan sitä tiiviisti, koska ihailemani valokuvaaja Meeri Koutaniemi on mukana kisassa. Tällä kertaa kilpailijoiden oli vuoro esittää jokin tarina omasta elämästään tanssin muodossa. Meeri oli pukeutunut upeaan kirkkaan keltaiseen mekkoon ja alusti esitystään kertomalla miten oli lähtenyt 19-vuotiaana Intiaan säästämillään rahoilla. Se ei ollutkaan mikä tahansa matka. Meeri oli tehnyt matkan kuvaamaan mattotehtaiden lapsityövoimaa. Moniko 19-vuotias säästää rahaa matkaan tälläinen suunnitelma mielessään? Mutta Meerillä oli jo silloin visio. Hän halusi olla valokuvaaja, dokumentaristi. Ja hänellä oli rohkeus toteuttaa visiotaan!

Nykyään hän on hyvin arvostettu siinä mitä hän tekee. Uskon, että useimmilla meillä on tuo sama tieto jossain syvällä sisimmässämme. Jokin osa meissä tietää mitä haluamme tehdä. Mutta tässä ulkoaohjautuvuuden kulttuurissa sisäinen tieto on hukkunut syvälle. Aloimme ehkä katsoa mallia vääriltä ihmisiltä. Jouduimme ehkä sopeutumaan sellaisiin olosuhteisiin jossa lahjamme lipesi unohduksiin. Laitoimme omat todelliset arvomme syrjään käytännön tieltä. Jos olemme kadottaneet yhteyden itseemme, yhteys tehtäväämmekin on kadoksissa.

Monille, kuten itsellenikin, tuota yhteyttä on ollut vaikea löytää. Oma lahjani oli liian lähellä. Hain  vertailukohtia siitä, että sen pitäisi olla jotain suurta ja hienoa. Minun pitäisi oppia jokin erityistaito jota minulla ei vielä ollut. En arvostanut niitä asioita itsessäni joiden kanssa olin aina elänyt. Omaa lahjaa voi olla vaikea nähdä ja arvostaa koska usein sen toteuttaminen on itselle  helppoa ja mukavaa. Meillehän on opetettu, että työn pitää tuntua työltä. Tuosta uskomuksesta on opeteltava tiensä ulos, jotta voi nauttia elämäntehtävästään.

Elämäntehtävämme merkityksellisyyttä ei mitata sillä miten paljon ihailua se mahdollisesti herättää muissa vaan sillä miten paljon se saa sydämemme roihuamaan. Sitä mitataan sillä miten paljon se herättää meissä elämänjanoa kun saamme ilmentää tuota asiaa elämässämme. Kun lähdemme pienin askelin matkaan, kohti sisimmän suurimpia toiveita, emme voi kuvitellakaan millaiselle matkalle se meidät lopulta vie. Kun Meeri Koutaniemi nuorena kuvasi maailman köyhimpiä lapsia hän tuskin milloinkaan kuvitteli sen matkan vievän tanssimaan suorassa lähetyksessä. Rohkeutta hän on kehittänyt olemalla uskollinen itselleen ja sitä tuokin tilanne vaatii paljonkin.

Ihailemme toisissamme ennen kaikkea sitä rohkeutta jota koemme itsestämme puuttuvan.

Mutta mitä jos löytäisimme annoksen samaa rohkeutta omaan elämäämme, mitä lähtisimme tekemään, millaisia haaveita toteuttamaan. Me emme voi tietää koko matkaa ennalta. Ainoa mitä meidän tarvitsee päättää on olla uskollinen itsellemme.

Itse ihailen suunnattomasti ihmisiä jolla on autenttisuuden paloa ja ihmettelen joskus suuresti mistä nuo ihmiset ovat löytäneet voimansa ja rohkeutensa. Ajattelen, ettei heille ole osunut kohdalle suuria traumoja. Että se kaikki olisi heille jotenkin helpompaa. Uskon, että tuo on suurimpia harhoja mitä voimme toisiimme peilata omien pelkojemme keskeltä. Itsekin usein koen, että olen niin täynnä pelkoja etten melkein pysty liikkumaan mihinkään suuntaan. Usein kuulen kuitenkin ihmisten sanovan minua juuri rohkeaksi. Jos jokin siis tekee minut rohkeaksi niin pelkoni, mutta niiden kanssa eteneminen on hyvin epämiellyttävää.

Tänä päivänä tiedän, että turvan tunne kasvaa siitä että olemme uskollisia itsellemme. Kun voimme luottaa itseemme voimme koko ajan suuremmin luottaa maailmaan. Jos taas ensisijaisesti haemme turvaa maailmasta voimme joutua ikuiselle odotusvyöhykkeelle, koska mikään tässä maailmassa ei lopulta ole niin pysyvää, että voisimme rakentaa siihen aitoa turvaa. Voimme tukeutua toisiin ihmisiin mutta tullaksemme aitoina esiin emme voi jäädä toisten selän taakse piilottelemaan.

Elämäntyömme voi muovata ikuisuutta vielä oman aikamme jälkeenkin. Saan siitä perspektiivistä valtavasti voimaa. Mietin pidemmän jatkumon periaatteella kuka minä haluan olla sukuni kirjoissa. Kun lapsenlapsenlapsenlapseni parin sadan vuoden päästä lähtee tutkimaan omaa sukuhistoriaansa millaisena hän näkee minut, isoisoisoisovanhempansa, saan rohkeutta tähän hetkeen tehdä asioita joissa pelkoni herää mutta jotka koen merkityksellisiksi. Meistä kaikista jää tänne jälki. Ja vain eläessämme voimme muovata tuota jälkeä millainen se on.

Rohkeutta me siihen tarvitsemme ja turvaa. Kun päätät olla uskollinen itsellesi tulet saamaan turvaa myös niiltä jotka ymmärtävät miten vaikeaa tässä maailmassa on olla oma itsensä eikä jonkun kopio. Koska he nimenomaan tietävät sen olevan suurinta rohkeutta mitä ihminen koskaan voi täällä ilmentää.

Olen itse kokenut, että ankkuroitumalla syvemmin siihen merkitykselliseen tekemiseen joka saa sieluni heräämään eloon rakennan itselleni turvaa. Kun olen totta itselleni olen aina turvassa. Siksi rohkeuden ilmentämisessä ja turvan luomisessa on ikäänkuin paradoksi. Ne ovatkin yhtä ja samaa asiaa. Asian eri puolia.

Olemalla rohkea kehität siis myös itsekin samalla turvaa. Rakennamme maata jalkojemme alle samalla kun toteutamme itseämme. Tuota maata pitkin voimme auttaa toisiakin kulkemaan.

Lue myös artikkelini:
Rajat on rakkautta – Teetkö rajat omalle jaksamisellesi
Rakkauteen herääminen
Hengen nälkä
5 tapaa vahvistaa henkilökohtaisia rajojasi
Meidän on hyväksyttävä erillisyytemme tullaksemme täydesti osaksi kokonaisuutta
Ihmisen ikävä itsensä luo