On hirveän houkuttelevaa olla se miellyttävä ihminen josta kaikki pitää. Ja on kammottava tunne kun ensimmäistä kertaa alkaa opetella sietämään sitä, että joku heijastaa suoranaista vihaa itseen. On todella vapauttavaa ja ihanaa kun voi vihdoin todeta, että kumpikaan näistä ääripäistä ei enää herätä vahvoja tunteita.  Ja on ollut todella pitkän itsetutkiskelun takana päästä tähän tilaan.

Kun imagosta tulee vankila ihminen on rakentanut itselleen loukun täydellisyydestä. Liikkumavaraa tuossa itse luodussa vankilassa ei juurikaan ole jos kaikki mikä itsestä ilmenee, ilmenee siitä lähtökohdasta, että pitäisi olla pidetty ihminen. Tai jollain muulla tavalla täydellinen ihminen. Pitäisi aina osata tehdä eettisiä valintoja, olla lastensa kanssa täydellinen äiti/isä, ymmärtää aina muiden tunteita, syödä puhdasta ruokaa…jne.

Olen tietoisesti halunnut kiinnittää huomiota siihen miten itseni esitän täällä somessa. Etten vahingossakaan joudu täydellisyyden loukkuun. Tuo olisi kauheaa, se eristäisi minut aidosta yhteydestä itseen ja toisiin. Jos eläisin imagolle niin kadottaisin aidon yhteyden. Yhteys muihin ja itseen on välttämättömin ja suurin tarpeeni. Siksi olen aina iloinen kun kuka tahansa uskaltaa lähestyä minua viestillä omana itsenään ja kertoa ajatuksiaan. Tai soittaa minulle suoraan. Iloitsen joka kerta saadessani lukijalta viestiä, koska se kertoo, että olen helposti lähestyttävä. Vielä onnellisempi olin kun blogitekstien kautta minuun tutustunut Janni tuli viikonloppuna tervehtimään minua kasvotusten kun olimme samassa seminaarissa.

En välttämättä osaa auttaa tai vastata kysyttyhin kysymyksiin, enkä haluakaan siihen rooliin joutua, että tietäisin toisten puolesta asioita. Olen käynyt oman polkuni ja jos sen jakaminen tuo vertaistukea olen onnellinen, mutta jokaisella on oma polkunsa, eikä kaikki päde kaikille. En halua ottaa sellaista vastuuta, että tietäisin toisten puolesta yhtään mitään. Omassa tontissani on tarpeeksi työsarkaa.

Opettelen koko ajan enemmän ja enemmän olemaan aito oma itseni. Se, että saan viestejä minulle tuntemattomilta ihmisiltä kertoo siitä että olen osannut säilyttää inhimillisyyteni enkä ole kiiltokuva. Minulle se, että minua lähestytään kertoo, että silloin olen onnistunut antamaan ihmiselle tunteen etten ole sen kummallisempi kuin joku toinenkaan. Koska se on totuus.  Siitä tunnen iloa ja helpotusta. Valheellinen imago olisi minulle pahempaa kuin vankila.

Ihmiset rakastavat ja vihaavat sinua
mutta kummallakaan näistä
ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi.

Ymmärrän miten houkuttelevaa on rakentaa täydellistä kuvaa itsestään. Olisi niin mielellään vain täynnä kaikkea hyvää ja kaunista. Sellainen ideaali on hyvä pakopaikka karkuun omia epämiellyttäviä puoliaan… Ja koska se ei mitenkään ole totta, että joku olisi pelkästään ihana, näen kuinka tuskalliseen asemaan tuollainen imago voi ihmisen laittaa. On inhimillistä haluta olla ihailtu ja pidetty. Mutta jos haluaa olla vain ihailtu ja pidetty niin silloin jää ehkä vaille rakkautta juuri niille osille jotka sitä eniten tarvitsisivat. Ne osat jotka tarvitsevat hyväksyntää, eivät aina ilmennä itseään kovin kauniisti.

Jossain vaiheessa kun blogistani tuli suositumpi halusin kiinnittää tietoisesti huomiota siihen mihin blogini kirjoitamisella pyrin. En tietenkään voi sille mitään millaisia mielikuvia ihmiset minusta muodostavat mutta en myöskään ehdoin tahdoin tahdo olla ylläpitämässä itsestäni vääristynyttä kuvaa. Kirjoitukseni tuovat minusta esiin vain kirjoitukseni. Niissä on paljon tulkinnanvaraa persoonalleni.

Someaikakaudella kun kerätään klikkejä ja tykkäyksiä tarve niiden takana on suurempi kuin nopeasti haihtuva dopamiini ryöppy sydämen ilmestyessä ruudulle. Me kaikki haluamme tulla hyväksytyksi, rakastetuiksi ja nähdyiksi sellaisina kuin olemme. Todellinen hyväksytyksi ja rakastetuksi kokemus vaatii kuitenkin sen, että näytämme itsemme kokonaan. Silloin asettaa itsensä alttiiksi myös sille, että emme olekaan rakastettuja vikoinemme kaikkinemme. Tuo riski on pelottava ja ehkä siksi houkutus esitykseen onkin niin suuri.

Mutta jos esitämme somepersoonaa tai jotain mitä emme ole, näyttämällä vain parhaat puolemme, osa meistä jää varjoon ja nuo varjokohdat meistä jäävät ilman rakkautta. Yleensä juuri nuo varjoon jäävät puolet ovat niitä jotka kaipaavat eniten nähdyksi tulemista.

Itse ihailen ihmisiä jotka uskaltavat suurenkin yleisön edessä olla myös täydellisen epätäydellisiä. Keskeneräisyydet puhuttelevat eniten koska niihin kaikki voi samaistua.  Se on samalla todella pelottavaa. Naamioiden ja kuorien takana olo tuntuu joskus turvallisemmalta. Naamioiden takaa emme kuitenkaan voi luoda aitoa yhteyttä. Yhteys rakentuu haavoittuvuuden jakamisesta.

Ennen en voinut näyttäytyä ihmisten ilmoilla jos minulla oli alakuloinen olo. Nuorena en kokenut olevani oma itseni jos minulla ei olut meikkiä. Olin kamalan yksinäinen kivuissani. En osannut olla surullinen muille, pelkäsin kai olevani taakka. Vasta itseni hyväksyminen auttoi minut pois tuosta vankilasta. Hyväksynnän hakeminen ulkopuolelta vain tiukensi kaltereita vankilassa.

On suuri työ oppia rakastamaan itseään varjoineen ja kaikkine puolineen niin paljon, että niiden kanssa voi olla esillä muillekin. Someaikana se ei ole helppoa, se ei välttämättä kerää tykkäyksiä ja sydämiä vaikka juuri niinä hetkinä niitä eniten kaipaisimme. Haavoittuvuus saattaa olla todella pelottavaa.

Jos näytämme itsestämme vain hyvät puolet jätämme itsemme rakkauden ulkopuolelle. Hylkäämme itsemme. Kyse ei lopulta ole siitä mitä mieltä muut ovat meistä vaan siitä mitä mieltä olemme itse itsestämme. Häpeämmekö itsemme ja keskeneräisyyttämme vai pystymmekö olemaan myötätuntoinen silloinkin jos ympäriltämme tulee tuomitsemista.

Uskon, että monet julkisuuden henkilöt voivat olla todella yksinäisiä jos he ovat luoneet itsestään pelkkää pinnallista kuvaa. Suurelle yleisölle haavoittuvaksi itsensä tekeminen on paitsi erittäin pelottavaa mutta myös voimauttavaa. Monille oman kiiltävän kuvan rikkoutuminen voisi olla kuitenkin liian kipeää. Se paljastaisi ihmiselle itselleen hänen omat kipukohtansa. Siksi kuvan vaaliminen voi olla suoja. Ihminen saattaa valita suojata itsensä esityksellä. Se on surullista siinä mielessä, koska suojakuoren takana olemme eristyksissä yhteydestä ja se tekee meidät entistä yksinäisemmäksi. Vihakin voi olla suoja, samoin kuin kiltteys.

Itsensä hyväksyminen on vaikeinta mutta palkitsevinta. 

Todellinen vapaus alkaa siitä kun pääsee pisteeseen jolloin toisten mielipiteet ei enää aidosti vaikuta omaan tekemiseen. Itselleni se on vaatinut kymmenien negatiivisten ihmisten ryöpytystä ja niiden tilanteiden läpikäymistä. Olen viime vuosina olllut hyvässä henkisessä koulussa, ja kurssin aiheena on ollut itsensä hyväksyminen. Eniten olen oppinut aiheesta juuri niiden ihmisten kautta jotka ovat olleet iäviä minulle. heidän kautta olen voinut kääntää mytätunnon itseäni kohtaan. heidän kautttaan olen nurinkurista kyllä oppinut rakastamaan itseäni enemmän.

Tuohon pisteeseen pääseminen vaati rohkeutta olla aidosti heikoilla, haavoittuva vaikka joku puukottaisikin selkään. Kun kunnioitus ja rakkaus itseään kohtaan on suurta huomaa, että maailma ei enää peilaa niin monia syytöksiä minulle. Positiivinen ja negatiivinen palaute on paljon neutraalimpaa kun itsellä on itsensä kanssa rauha. Saan nykyisin takaisin paljon enemmän positiivista vaikka koen edelleen tietysti itsekin epävarmuutta. Kyseenalaistan tekemisiäni ja silloin parhaimmalta tuntuu kun saan joiltakin teistä kannustavan viestin. Niin kauan kuin voin olla työssäni ihminen ihmiselle, se on juuri sitä mitä tahdonkin. Imagolla en siinä tee juurikaan mitään. Aito yhteys ihmisten välillä on suurinta mitä voi olla. Siitä tunnen kiitollisuutta myös työssäni.

Lue myös artikkelini:
Näkyväksi tuleminen ja mikä esillä olemisessa pelottaa?
5 tapaa vahvistaa henkilökohtaisia rajojasi
Ihmisen ikävä itsensä luo
Milloin on oikea aika aloittaa?
Lapsuuden koskemattomuus luo pohjan itsekunnioitukselle ja terveille rajoille myös aikuisena