Olen viime vuosina pyrkinyt totuuteen itselleni, se on ollut voimavarani. Elin niin kauan valheessa  että  se melkein tuhosi minut. En edes ymmärtänyt aina pakenevani valheellisuuteen mutta niin tein. Varjelin ennen kaikkea herättämästä muissa tunteita. Suojelin siinä itseäni ja muita, ja toteutin opittua mallia. Tuolla opitulla tunteilta suojautumisen mallilla suojelin myös valheellisuutta sitä ymmärtämättäni.

Omien tunteiden näyttäminen on yksi osa totuutta. Suomalaisessa kulttuurissa ollaan hyviä peittelemään tunteita, se on jatkunut sukupolvien ajan ja sillekin on ollut syynsä. Se suojeli murskaavilta, tuhoavan tuntuisilta tunteilta, sellaisilta tunteilta joita ei varmasti sodan jälkeinen sukupolvi pysty edes käsittämään. Olemme kuitenkin historiamme lapsia  ja tunne-elämämme on osaltaan muovautunut siitä saadun perinnön mukaisesti.

Tunteitansa näyttämällä pääsee vapaaksi jostain näytelmästä johon on ehkä aivan  tahtomattaankin ajautunut. Oivalsin sen vielä enemmän kun meillä kokoontui eilen lauluryhmä. Minulla oli tunteet tosi pinnassa ja pelkäsin että ne purkautuvat laulaessa muiden edessä. Olin valinnut siinä hetkessä minulle tosi koskettavia biisejä. Puhuin pelostani  kuitenkin ääneen ja tajusin miten rohkeita ovat esittävät taiteilijat jotka esittävät todella henkilökohtaisia biisejään suuren yleisön edessä. Niiden sanoitukset ovat usein niin syvän rehellisiä että yhdellekin ihmisille niiden paljastaminen on varmasti tuntunut yhdenlaiselta henkisen vuoren ylittämiseltä. Kun uskalsin samalla tuntea kun lauloin, tunne välittyi laulamiseen ja siitä tuli tulkintaa. Ensimmäistä kertaa sain kosketuksen tunteisiini ihmisten edessä esiintyessä. Ja tunsin  tuon tunteiden antaman voiman. Pelko itseni paljastumisesta oli poissa.

Kun uskaltaa avata itsensä  se antaa valtavasti. Se antaa elämän. Se tuntuu siltä kuin saisi itsensä takaisin. Kokonaisena. Ja se tuntuu todella hyvältä. Se tuntuu vapaudelta. Siksi se kannattaa. Rehellisyys palkitsee aina rehellistä itseään eniten. Parhaassa tapauksessa se vapauttaa myös muita olemaan  rehellisiä.

Rehellisyys ei ole suora tie, vaan mutkainen, kivikkoinenkin polku joka johdattaa näkemään uusia maisemia.

Minusta on aina hyvä että puhutaan rehellisesti. Se on melkein kuin hengellinen, kirkastava kokemus, koska on niin harvinaista.  Kokemukseni mukaan rehellisyys on myös hyvin väärin ymmärretty ja tulkittu asia. On niin monenlaista ja monitasoista rehellisyyttä. Voimme kertoa saman asian niin monin eri tavoin, ja eri syvyisellä rehellisyydellä. Joskus tuomitsemme toisen ihmisen ”Mikä tuokin luulee olevansa.” Voimme olla rehellisiä ja sanoa oman hyvin subjektiivisen tulkintamme tilanteesta ”Taitaa olla ylpeä ihminen.” Tuo on usein pinnallista rehellisyyttä jolloin omat tunteet projisoidaan ulkoiseen kohteeseen ”totuutena” tuosta toisesta henkilöstä. Syvemmällä, aidolla rehellisyyden tasolla voisi aidosti myös tarkastella herättääkö tuo onnellinen ja menestynyt ihminen minussa kateutta koska olen itse ohittanut unelmiani, koska olen itse jättänyt kuuntelematta itseäni, uhrautunut muiden vuoksi tai pelännyt liikaa tehdäkseni ratkaisuja jotka tuntuisivat hyvältä. Voinko itse huonosti ja tuo onnellinen ihminen muistuttaa minua siitä? Syvällisempi rehellisyys tälläisessä tilanteessa voi olla avain mutokseen. Kun kuuntelee todellisia tunteitaan niitä projisoimatta ne ovat kuin viestintuojia.

Parisuhteessa voimme peilata omat tarpeemme toisen niskaan ja syytellä, haukkua ja ajatua riitelyn kierteeseen. Tai hyvin syvällä tasolla tutustua omiin haavoihimme, tunnelukkoihimme ja kyvyttömyyteemme ottaa rakkautta vastaan. Pinnallinen rehellisyys pitää meidät kiinni projisoinnin oravanpyörässä jota voi olla turvallista jatkaa, kenties koko elämä. Syvällisempi rehellisyys taas johdattaa meidät epävarmuuden polulle. Kuka minä olen? Kuka luulin olevani? Mitä todella haluan? Uskallanko opetella ottamaan totuuden itsestäni vastaan? Tämä polku on pelottava koska sen määränpäätä emme voi tietää. Se on jatkuvaa omille tunteilleen antautumista kuluvana hetkenä, rehellisesti, ilman turvaköysiä. Emme voi enää projisoida omia tunteitamme toisten vastuulle vaan meidän täytyy ottaa niistä vastuu itse.  Ryhtyä aikuiseksi, ehkä opetella tyhjästä mitä se tarkoittaa. Kohdata haavoittunut lapsi sisällämme ja alkaa sille turvalliseksi aikuiseksi itse.

Kun ihminen tulee rehelliseksi itselleen hän alkaa tulla rehellisemmäksi myös toisille. Hän ei enää suojele muita eikä itseään totuudeltaan. Hän tulee ehkä myös vahingossa sytyttäneeksi ikäänkuin ”pieniä tulipaloja” ympärilleen kun hänen suora syvällinen rehellisyytensä saa aikaan toisissa reaktioita. Kun ihminen on rehellinen itselleen hän ei halua provosoida tai vahingoittaa. Usein hänet kuitenkin tulkitaan niin koska hänen totuutensa valaisee näkyviin varjot jotka monet haluaisivat itseltään salata.  Hän ymmärtää  myötätunnon määrän jonka on joutunut tyhjästä haalimaan itseään kohtaan ja samaa hän haluaa antaa toisille. Joskus kuitenkin se tuntuu mahdottomalta. On vaikea antaa toisille jotain mitä he eivät osaa vastaanottaa. En itsekään osaa ottaa kaikkea rakkautta vastaan mitä maailmassa on minulle tarjolle. Erehdyn usein elämään ihan toisenlaisessa tarinassa, paljon karummassa kuin oliis välttämätöntä. Sellaisessa mikä on opittua ja tuttua ja siksi niin turvallista. Rakkautta kuitenkin on. Rehellisyys  avaa sen usein hetkessä eteemme.  Siitä ovesta astumine tuntuu aina riskiltä koska usein sieltä paljastuu alue jossa emme ole koskaan ennen olleet. Kun opettelemme tarpeeksi kauan rakkaus ja rehellisyys voi muotoutua turvallisuusnvyöhykkeeksi. ”Täällä olen aina itseni puolella.”

Olemme usein ankaria toisillemme koska olemme ankaria itsellemme. Sisäinen armottomuus heijastuu kohtuuttomina vaatimuksina ja kritiikkinä myös ympäristöön ja muihin ihmisiin. Kun ihminen on ystävä itselleen se heijastuu armollisuutena myös muille. Rehellisen ihmisen ei tarvitse kantaa vastuuta muiden tunteista mutta hän haluaa auttaa muitakin pääsemään lähelle itseään, aivan kuten hänkin on päässyt pitkän, yksinäisen  ja kivikkoisen tien jälkeen aukealle jossa paistaa armollisuuden valo. Matka siihen ei suju kivuitta eikä helposti. Ne jotka niin väittävät valehtelevat varmaan eniten. Kipua ei kuitenkaan ole huono asia, se on osa kollektiivista historiaa ja vallitsevaa todellisuutta. Kipu yhdistää meidät rakkaudella toisiimme jos olemme tarpeeksi rohkeita avautumaan sille ja kuuntelemaan sen viestiä.

Tämä kirjoitus syntyi sen jälkeen kun luin pitkästä aikaa hyvin koskettavan ja rehellisen haastattelun Aamulehdestä. Inspiroiduin sen syvästä totuudesta ja viisaudesta.