Traumatisoituneen ihmisen elämä saattaa tuntua välillä  kaaoksenomaiselta. Välillä on helpompia, tasaisempia, jopa todella hyviä jaksoja kunnes maailma taas romahtaa. Muuttuu kaaokseksi, kaikki tuntuu olevan huonosti jopa katastrofaalisesti. Elämä on draamaa ja euforiaa. Vuoristorataa. Oleminen saattaa muistuttaa kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireita olematta niitä. Trauma saa ihmisen toimimaan epätasapainoisesti  ja tuntemaan voimakkaasti.  Se voi viedä kohtuuttomasti voimia. Oman kokemukseni mukaan trauma pyrkii tulemaan ääripäiden kautta  näkyväksi ja kohdatuksi. Trauma on epätasapainotila, ja se haluaa tulla parannetuksi.
Trauma on voinut jäädä kehoon jonkin yksittäisen traumatisoivan tapahtuman tai pidemmän aikavälin negatiivisten kokemusten pohjalta. Trauman voi aiheuttaa suuremmat tai pienemmät vastoinkäymiset, mutta se jää elämään kehon ja mielen pintakerroksen alle jos negatiiviselta tuntunutta kokemusta ei pääse purkamaan ja käsittelemään. Luulenpa, että suurin osa meistä on traumatisoitunut jollain asteella ja jokaisella on jonkinlaisia suojamekanismeja omia traumojaan kohtaan. Se miten pahasti oma trauma vaikuttaa elämään vaihtelee eri ihmisillä.

Kun trauma herää kehossa se voi olla äärimmäisen pelottavaa.
Alitajuinen voimakas pelko samanlaisten tapahtumien toistumisesta voi olla yksi trauman ilmenemismuoto.  Keho reagoi ja mieli lukee tilanteita traumatisoituneella erittäin herkästi. Aitajuinen osa, jokin vaisto, on meissä hereillä sekunnin sadasosassa emmekä välttämättä edes itse tietoisesti ymmärrä milloin jokin triggeröi traumaa esiin. Tunnemme vaan ahdistusta ja pahaaoloa.
Jos päälle on vielä jäänyt traumaperäinen stressihäiriö niin sitä voi olla koko ajan ikäänkuin taistele pakene tilassa joka on hermostolle erittäin raskas. Tuota kuormitustilaa voi olla mahdoton kontrolloida tai saada siihen itse otetta.

Keho hälyttää pienistäkin traumaa vastaavaa tilannetta muistuttavista asioista. Itselläni tämä aiheutti esimerkiksi sitä, että luulin pitkään olevani kova jännittämään mutta jälkeen päin olen erottanut, ettei kyse ollutkaan siitä. Sisimmässä oli suoranainen kauhu ja se oli traumatisoivista asioista johtuvaa, ei normaalia.

Olin niin tottunut tuohon pelon tunteeseen etten tiennyt mikä on normaalia jännittämistä ja mikä ei. Tuon kauhun tunteen kanssa tein strategioita selviytymiseen. Näitä selviytymistilanteita saattoi olla ihan vaan kahvipöydässä istuminen. Keho koki sen suunnattoman ahdistavana mutta mieli ei tiennyt edes miksi. Kuuntelemalla oireita ja tuntemuksiani ja alkamalla kunnioittaa niitä oireeni helpottuivat pidemmän ajan kuluessa. Oivasin itse kärsineeni traumaperäisestä stressihäiriöstä. Oiresiin kuului painajaiset ja moni muu PTSD:hen liitettävä oire.

Koen edelleen satunnaisesti näitä tunteita mutta huomattavasti paljon vähemmän. Edistystä on tapahtunut parempaan suuntaan, koska olen alkanut kunnioittaa niitä enkä puske enää väkisin päin. Lisäksi minulla on ollut turvallisia ihmisiä joiden kanssa olen voinut jakaa rehellisesti tuntemuksiani.

Kun trauma nousee se voi olla joskus hyvin todentuntuista ja se voi ilmetä aivan tyhjästä. Viimeksi edellispäivänä kun makasimme ystäväni kanssa laiturilla, koin täydellistä keveyttä. Koin  vapautta tunteista ja mielestä. Olin ikäänkuin onnellisessa tyhjyydessä. Uin alasti järvessä omalla rauhallisella rannallamme. Nautin ei mistään ja kaikesta. Ja kun nousin vedestä takaisin laiturille ja kala hyppäsi vedessä lähistöllä,  huomasin pakokauhun valtaavan kehoa. Alitajuinen osa tulkitsi molskahduksen vaaraksi ja alkoi kehittää valtavaa salpaavaa pelkoa.

Tunnistin pelon ja olin sille läsnä. Kerroin ystävälleni, että minulle nousi tunne kuin kauhuelokuvasta. Jokin traumamuisto tuli pintaan. Annoin pelon tuntua ja loin turvaa sanoen rauhoittavasti itselleni: Kohta näet, mitään vaaraa ei ole. En  silti mitätöinyt  tunnettani, enkä yrittänyt kontrolloida sitä vaan annoin irrationaalisen kauhun tunteen tuntua.

Pian sen jälkeen pelko hälveni ja palleassani tuntui olevan yhtäkkiä huomattavasti vähemmän kireyttä. Pallea on ollut ongelma joka on tuntunut varastoineen traumani.. Ja se on ollut ihan kroonisesti jumissa. Nyt se rentoutui käsinkosketeltavasti. Niin hienovaraista ja eteenpäin vievää on trauman kohtaaminen ja siitä vapautuminen vapauttaa syvemmälle elämänkokemiselle jokaisella tasolla, ilman pelon väritystä.

Tässäkään tilanteessa ei sinänsä ollut järjen kanssa mitään tekemistä. Vietimme aurinkoista huoletonta päivää. Traumalle oli siinä kaikessa hyvässä olossa tilaa tulla pintaan. Aikaisemmin olisin lähtenyt noihin tuntemuksiin mukaan, vältellen niitä, jolloin ne ottavat tiukemman otteen. Koko päiväni olisi voinut värittyä noista kauhun tunteista ahdistavaksi. Oman kokemukseni mukaan vaikka vahvoja pelkoja ja tunteita  nousee edelleen, traumamuistot voivat olla laimeampia, eikä niillä ole enää massiivista otetta kuin ennen. Tiedostava työskentely trauman kanssa on tuottanut pitkällä aikavälillä tulosta. Kärsivällisyytttä se on vaatinut.

Minun ei tarvitse muuttua pelottomaksi tai täysin stabiiliksi tunteiltani. Se olisi mahdottomuus. Ennen ajattelin, että minussa on jotain vikaa ja minun pitää ”kouluttaa” itseäni. Nyt ajattelen, että todellisia tuntemuksiani kuuntelemalla voin purkaa traumaa. Vastustamalla ja pakottamalla se vain tuntui tiivistyvän kehooni ja aiheuttavan lisää ahdistusta. Traumamuistoja voi nousta koko loppuelämäni ajan mutta nykyään osaan erottaa, että ne eivät ole tässä hetkessä totta. Ne ovat kaikuja menneestä.

Edistystä tapahtuu enemmän sallien, kuin pakottaen. Traumasta vapautunut voi huomata elämän tasapainottuvan. Enää ei tarvita sellaisia ääripäitä mihin aikaisemmin trauma heitteli. Nuo voimakkaat tunteet on kuin heiluri joka laantuessaan pysähtyy keskipisteeseen. Traumaa pitää selvitellä heilurin liikkeessä, mutta jos jäämme yksin emmekä ymmärrä mistä on kyse, olemme kuin kaaoksen vallassa. Trauma kehossa heittee tunteita äärilaidasta toiseen ja pelkästään tuo voi olla uuvuttavaa.

Itselläni triggeröityi varsinkin parisuhteessa esiin omat tunteiden ääripäät. Olo oli toisinaan kaaoksellinen, enkä saanut otetta omaan reagointiini. Ja joskus kun oli parempia vaiheita ja kaikki ”liian hyvin” , unien ja painajaisten kautta trauma taas aktivoitui.

Ymmärtämällä omaa traumaa ja menneisyyttä voi saada langanpääsä kiinni miksi olotilat heittelehtii. Ymmärrystäkin tehokkaampaa on kuitenkin tunteiden ääreen pysähtyminen. Se voi olla vaikeaa kun tunteet huutavat usein ihan toista. ”Juokse, pakene, mene pois” ”Älä puhu, kohtaa, älä anna itsestäsi mitään.”

Toimintakäsky tulee silloin alitajunnan tasolta, vaistomaisesta osasta,  joten aina ei saa ollenkaan otetta miks joku tilanne herättää niin  voimakkaita ahdistavia tunteita. Kaikki muistot ovat tallentuneet meihin. Sen voi joskus aistia unessa. Muistan omasta traagisesta trauman aiheuttamasta tapahtumasta jopa isäni hengityksen rytmin. Miten se nostatti kauhun tunteen. En tietoisesti mutta alitajuisest kyllä. Olen nähnyt sen unieni kautta. Siksi jopa tietynlainen hengityksen ääni toisilla ihmisillä on voinut avata traumani näkyviin. Ja taas mennään, tunnemylläkkää.

Erilaisia tilanteita ja asioita elämässä on mahdoton välttää. Traumaa ei pääse pakoon mutta sitä pikkuhiljaa omien voimavarojen mukaan kohtaamalla voi hälventää sen otetta. Koko ajan oppii myös luomaan sallivampaa elämää joka eheyttää monin tasoin kun kuuntelee ehdoitta omia tarpeitaan eikä piilottele traumaansa tai pelkojaan.

Itse tarvitsen ympärilleni ihmisiä jotka sallivat eheytymisen tapahtuvan eivätkä he luo lisää draamaa. Olen onnistuneesti osannut luoda sellaisia ihmissuhteita vimeaikoina ja se on valtavan eheyttävää. Nopeuttaa tunneprosesseja valtavasti ja nämä ihmissuhteet ovat täynnä hyväksyvää ja salivaa läsnäoloa ja rakkautta. Sitä me kaikki tarvitsemme.

Kehon reaktiot ovat joskus niin voimakkaita, että ne uuvuttavat joskus täysin. Trauma tahtoo tulla nähdyksi ja kuulluksi, ja se tekee kaikkensa jotta se tulisi nähdyksi ja kuulluksi. Usein kuitenkin painamme nämä oireet väkisin pinnan alle ja suljemme mielemme, esitämme ja välttelemme muuta kuin mitä aidosti tunnemme. Se laittaa meidät ikäänkuin saman vankilaan trauman kanssa. Kun trauman kohtaamistyö  on tuskallisimmissa vaiheessa silloin voi tuntua, että on melkein mahdotonta elää niissä henkisissä kivuissa. Ainakaan normaalia elämää.

Kuten niin monet negatiiviset  tunteet  vapautuakseen, traumankin aiheuttamat, tarvitsevat läsnäoloa ja hyväksyvän todistajan. Elämä trauman kanssa voi olla raskasta mutta minua on helpottanut siitä puhuminen ja jakaminen. Hiljaisuus trauman ympärillä on tiivistänyt ja pahentanut sitä. Myös erilaiset kehoterapiat asiantuntevan ihmisen hoidossa ovat olleet suureksi hyödyksi. Trauman hoitaminen ja sen läpikäyminen on sijoitus omaan itseen. Tapahtumat jotka ovat trauman aiheuttaneet eivät ole meidän syytämme, mutta sen parantaminen itsessämme valitettavasti on. Kukaan muu ei voi tehdä sitä puolesta.

Joskus tunteet ovat niin massiivisia, että tuntuu ettei noiden tunteiden kanssa pärjää. Traumatisoituneet tapahtumat pitää ikään kuin elää uudelleen jotta niistä voi päästä läpi. On vaikea sallia takaumaa joka vie äärimmäiseen pelottaviin ja vaikeisiin tilanteisiin. Siihen tarvitsemme turvaa ja kanssakulkijaa.

Trauman kohtaamisesta tekee vaikeaa sen monimuotoisuus. Ihmisen psyyke on valtavan monikerroksinen ja se pyrkii aina suojaamaan ihmistä. Suojamekanismi pyrkii pitämään ihmisen mielen kasassa. Se kokee trauman ikäänkuin uhkana, vahingollisena haittatekijänä, voisi sanoa jopa viruksena jota se välttelee kehittelemällä nerokkaita defenssejä. Me jäämme sitten kokonaan noiden defenssien muurien taakse irti yhteydestä itseen ja toisiin. Todelliset vaikeat tunteet ja pelot jää tietoisuuden ulottumattomiin, koska mieli luonnostaan hylkii niitä. Todellista terveyttä on kuitenkin se että pystymme purkamaan kaikki äärimmäisesti voimia vievät tekijät psyykestä.

Itse en ole varsinaista traumaterapiaa saanut vaan olen pitkälti hoitanut itseäni erilaisten terapioiden avulla  ja oppinut olemaan itselleni läsnä itseymmärryksen lisääntyessä ja hyvien terapeuttien avustuksella. Olen lukenut, että traumaterapioissa on trauman vakauttamisvaihe. Jolloin pyritään saamaan trauma vakaaseen vaiheeseen ja vasta sen jälkeen lähdetään kohtaamaan sitä jos vielä koetaan tarvetta. Joillakin vakauttamisvaihe saattaa kestää eliniän, eikä traumaa lähdetä koskaan tietoisesti purkamaan. Itse uskon siihen, että alitajunta ohjaa meitä sieltä sisimmästä käsin ja siihen vaikuttaa kaikki piilotettu erittäin vahvasti. Saatamme jäädä ikäänkuin jumiin elämään joka ei tunnu omalta jos emme pyri tulemaan tietoiseksi näistä trauman vaikuttimista. Toki polku tuohon on äärimmäisen raskas ja vaikea ja apua siihen on joskus melkein mahdotonta saada sen takia on vain hienoa että joku pääsee traumansa kanssa vakaaseen tilaan josta hyvä elämä on mahdollista.

Itse koen, että traumani on nykyisin erittäin paljon vähemmän otteessa minusta kuin koskaan ennen. Tunnistan sen siitä, että minulla ei ole enää esimerkiksi minkäänlaista tarvetta ihmissuhdedraamoihin. Minun ei tarvitse kiertää ”kuin kissa kuumaa puuroa” oman kärsimykseni ympärillä. Pystyn ottamaan vastuun omista tunteistani koko ajan paremmin. Olen sukeltanut kipuihini todella monesti, löytänyt turvaa ammattilaisista ja itsestäni. Saanut ihmissuhteeni tasapainoon. Tämä on ollut monimuotoinen, monivuotinen ja raskas tie ja siihen on vaadittu erittäin paljon ääripäiden heittelyä joista oma parisuhteeni on saanut osansa.

Uskon, että läheisimmät ihmissuhteet ovat juuri niitä joissa trauma tulee eniten näkyviin. Se heijastelee vaikeutta luottaa toisiin ihmiisin.  Ja monille traumatisoituneille ihmissuhteet tuntuvat lähes mahdottomilta. Varsinkin jos oma trauma liittyy esimerkikski vastakkaiseen sukupuoleen, se väksinkin triggeröityy monesti parisuhteessa. Kun ei ole tietoinen mistä pelot juontaa juurensa, varsinkin jos traumaattisista tapahtumista ei ole muistikuvaa niin niiden mukana lähtee yleensä holtittomasti menemään ja uskoo niiden menneestä tulevien tunteiden totuuksia tässä hetkessä tahtomattaankin.

Keho ja mielihän on äärettömän viisaita kaikessa varoitusjärjestelemässää mutta siellä saattaa olla juurikin trauman aiheuttamia ”virheitä” jolloin keho ja mieli hälyttää tilanteissa joissa vaaraa ei oikeasti ole. Vaaran tuntu kantautuu menneisyyden kokemuksista jotka ovat jääneet kehoon kohtaamatta. Tunteet asuvat kehossa ja niitä voi lähteä sieltä ammattilaisen kanssa hellävaraisesti purkamaan. Onneksi nykyään on kehoterapiat otettu julkisellakin puolella mukaan hoito-ohjelmiin yhä enenevissä määrin. Mielen kautta käsittelemällä kun tunteet jäävät kokonaan älylliselle tasolle eikä tunteita voi purkaa mielen kautta, ne puretaan vain tuntemalla.

Kehoyhteyttä kasvattamalla, vaalimalla ja vahvistamalla tunteita saa helpommin esiin. Silloin on helpompi myös ymmärtää mistä tunteet tulevat. Eivätkä ne sekoitu niin helposti enää nykyhetken tapahtumiin. Ihminen alkaa kehotyöskentelyn kautta tunnistaa tunteet paremmin kehossaan, läsnäolevana ja maadoittuneen. Jolloin tunteiden mukana ei tarvitse paeta, kuten mieli koittaa tehdä. Tuo juurtunut ja tasapainoinen tunne kehossa luo turvaa kaikkien tunteiden kokemiseen.

Yksi phimmista mitä traumatisoitunut voi kokea on vähättely omista tuntemuksistaan tai kokemuksistaan. Kukaan toinen ei voi määritellä mistä ihminen on raumatisoitunut. Kokemus on aina kokijalleen totta. Voi olla jopa niin, että kukaan muu ei muista traumatisoivaa tapahtumaa kuin traumatisoitunut itse. Tunteet meissä ovat totta ja siksipä niihin tulisi suhtautua aina asiallisesti, ei mitätöiden. Kohtaaminen ja hyväksyntä on traumaan kokemukseni mukaan parasta lääkettä.

Oman kokemukseni mukaan trauma hellittää otettaan pikkuhiljaa kun se tulee nähdyksi. Se voi olla lähes täysin piilossa myös ihmiseltä itseltään. Trauma on voinut naamioitua kiinteäksi osaksi persoonaa, ”Tykkäämisiksi” tai ”inhokeiksi.” Monenlaisiksi mielipiteiksi ja periaatteiksi joiden kautta vältellään omia pelkoja.  Tätä näemme ympärillämme paljon. Olemme traumatisoitunutta kansaa jota on vuosikymenet opetettu painamaan omat tunteet syrjään. Trauma on syvälle kansakuntaamme piiloutunut. Moni on puolustuskannalla, herkkä loukkaantumaan, patoaa piilotettua vihaa ja syyttelee muita.  Näen ympärilläni paljon eri asteisesti traumatisoituneita.

Trauman selättänyt ihminen on yleensä melko neutraali. Hän ei tarvitse ääripäitä tuntakseen olevansa elossa. Hän nauttii läsnäolosta ja uskaltaa ottaa läsnäoloa maailmalta  vastaan.

Lue myös artikkelini
Erityisherkkyys ja trauma
Traumasta vapaa elämä on mahdollista aidon kohtaamisen kautta
Trauman takana on ihminen – dissosiaatiosta vapauteen
Isäni perhesurman yritys avasi ovet helvettiin ja minun piti sulkea ne
Ylisukupolvisen trauman kohtaaminen
Traumaperäinen stressihäiriö
Mitä on TRE- traumojen ja stressinpurkuliikkeet?
Luonnon oma ”mobilat” lievittää lihaskipuja parissa minuutissa