Vanhemmuus herättää suuren rakkauden. Suuremman kuin ehkä ennen on koskaan elämässään saanut kokea. Tuon rakkauden myötä meistä nousee myös paljon pelkoja ja menneisyyden kipuja. Kun saamme lapsen, meistä ei tulekaan täydellisen ihmisen perikuvaa vaikka olimme ehkä niin visioineet, vaan jatkamme matkaa edelleen keskeneräisyyden vuoristoradassa. Vanhemmuus saa keskeneräisyytemme näkyviin vielä aiempaakin selkeämmin ja se voi olla vaikeaa hyväksyä.

Kun jonkun niin suloisen ja rakkaan elämä on käsissämme nousee myös isoja pelkoja ja sen myötä meistä tulee esille paljon herkempiä ja haavoittuvampia kohtia kuin uskoisimmekaan. Vanhemmuus voi nostaa näiden haavoittuvien kohtien päälle defenssit joiden kanssa saattaa olla itsekin ymmällään. Oma riittämättömyys, avuttomuus, tunnelukot ja vajeet tulee esille.

Vanhemmuudessa olemme samanlaisten tunnevoimien armoilla kuin aiemminkin sillä erotuksella, että tunnevomat ovat valtavasti voimakkaampia lapsen saaamisen myötä. On myös ehkä vähemmän mahdollisuuksia pitää yllä strategioita noiden tunteiden kontrolloimiseen vähäisten yöunien ja oman ajan puutteen vuoksi. Suojaukset murenevat vanhemmuudessa jolloin tunteet nousevat herkemmin pintaan.

Tämä voi olla ihmisenä kasvamisessa erittäin hyvä asia. Saamme tilaisuuden katsoa omia kipujamme rehellisesti ja parantua menneestä. Se voi olla myös rikkovan tuntuinen kokemus jos ei pysy perässä mitä itsessä tapahtuu tai ei tiedä mitä tilanteessa voisi tehdä. Omista tunteistaan tietoiseksi tuleminen on ensimmäinen askel niiden muuttamiseen ja se on tärkein hetki. Askel kerrallaan voi oppia uusia toimintamalleja kun oppii ymmärtämään itseään.

Omien lasten saamisen myötä alamme ymmärtää myös omia vanhempiemme entistä enemmän. On kuin ovi avautuisi tiedonkammioon jolle on ymmärrys vain saman kokeneilla. Ja näinhän se on kaikessa. Emme voi ymmärtää asioita joita emme ole itse kokeneet. Omilta vanhemmiltaan on voinut vaatia enemmän mutta yhtäkkiä tajuaakin samassa tilanteessa kuinka vaikeaa se on voinut heille olla. Oman kokemuksen kautta ymmärtää, että vanhemmuus ei olekaan ihan yksinkertaista kun omaa menneisyyden kipujaan ja epärakentavia toimintatapoja joutuu katsomaan oman lapsen peilauksen kautta silmästä silmään.

Ihan tiedostamattaan moni alkaa toteuttaa omien vanhempiensa kasvatustapoja omassa vanhemmuudessaan vaikka kuinka olisi vannonut, että itse ei toimisi samalla tavalla. Omat kokemukset ovat kuitenkin luoneet vahvoja uria itseen joille saattaa lipsahtaa täysin tiedostamattaan. Kun näin käy voi vain ihmetellä vierestä omaa käytöstään ja reagointiaan. Alitajunta ohjaa silloin vahvasti ja tietoinen mieli ei tiedä miten tilannettaan voisi edistää.

Jos ei ole tietoisesti käsitellyt ja purkanut omia kaikkien haitallisimpia kokemuksia silloin ne puskevat pintaan ihan luonnostaan. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä oppia ymmärtämään omia toimintatapojaan. Tunnetaitoja voi oppia koko elämänsä itseensä tutustumalla.

Ihmisen psyyken pyrkimys on löytää tasapainoa ja tervehtyä epäterveistä malleista. Ja se tapahtuu kipujen nousemisen kautta. Moni kuitenkin kokee kivun haitallisena ja pois työnnettävänä asiana. Mutta vain rehellisenä oleminen ja kivuilleen antautumalla voi parantua. Se onkin lapsille paras asia minkä voi tehdä. Lopettaa sinnittelemästä omissa epäterveissä toimintamalleissa ja kohdata itseään. Kun tunteitaan alkaa ymmärtää ja vapauttaa rakentavasti katkaisemme samalla haitallisten toimintamallien taakkasiirtymää. Se on suurin lahja ja perintö jonka lapsilleen voi tehdä.

Omien vaikeiden tunteiden myöntämisen ja läpi elämisen kautta voi vapautua ja alkaa toteuttaa tietoisesti sitä vanhemmuutta jota todella haluaakin.

Moni käytösmalli on hyvin inhimillinen mutta siitä huolimatta se voi olla todella haitallinen. Kun me pelkäämme me tulemme vihaiseksi. Lasten suhteen nousee monia epävarmuuksia ja huolenaiheita. Vanhemmuudessa lapsi joutuu omien vanhempiensa turvattomuuden sijaiskärsijäksi jos vanhempi ei tiedosta suojaavansa itseään vihalla omilta peloiltaan. Lapsi ottaa vihanpurkaukset itseensä ja se luo rakkaudettomuutta hänen tunnemaailmassaan. Kun vanhempi kohdistaa lapseen selittämätöntä vihaa lapsi alkaa uskoa, että hänessä on jotain vikaa. Selittämättömällä tarkoitan sellaisia tunnepurkausia jolle lapsi ei löydä loogista syytä tai niitä ei hänelle selitetä jälkeenpäin. Silloin lapsi hakee vian helposti itsestään.

Nämä tilanteet ovat usein vanhemmalle arjen tiimellyksessä hyvin ”viattomia.” Joskus saattoi olla huono päivä töissä, ikävä keskustelu tutun kanssa, epävarmuus taloudellisesti toimeentulosta, pelko lapsen kanssa toimimisesta… Lapsi saa tunneryöpyn osakseen äänensävyssä tai arkisessa tilanteessa viattomana sivullisena. Syitä voi olla monia mutta jos niitä ei selitetä lapselle auki lapsi jää kantamaan taakkaa joka hänelle ei kuulu. Hänessä kehittyy arvottomuutta. Ja hän alkaa purkaa pahaaoloaan esim. koulussa.

Aikuinen saattaa huutaa lapselle esim. omaa riittämättömyyttään. Itse huomaan joskus kohdistavani lapseeni omaa turhautumistani jos päivän rutiinit eivät ole sujuneet omien odotusteni mukaisesti jostain omasta toiminnastani johtuen. Silloin saatan helpommin olla lapselleni ankarampi, hoputtaa häntä tai olla muuten poissaoleva. Jokin osa minussa kokee syyllisyyttä ja riittämättämyyttä omasta toiminnastani jonka sitten puran lapseen jos en ole siitä tietoinen. Kun huomaan asian pyydän anteeksi lapseltani. Otan häneltä vastuun pois esimerkiksi kiireestämme. ”Äidin olisi pitänyt lähteä aikaisemmin. Ei ole sinun vikasi, että meillä on kiire.” Lasta ei pitäisi vastuuttaa aikuisen toiminnasta ja mielestäni arjen tilanteita pitäisi selittää lapselle useammin niin, ettei hän jää kantamaan syyllisyyttä tilanteista.

Huomaan myös, että mitä vaarallisempaan paikkaan lapseni on juoksemassa sitä vihaisemapana huudan kiellon. Silloin tiedostan, että vihan tunteeni tulee pelosta. Se on inhimillistä, mutta lapsi saattaa pelästyä voimakasta reagointia. Näissäkin tilanteissa olen selittänyt, että äiti pelkää sinulle käyvän huonosti ja pelon vuoksi minusta tulee vihainen.

Lapseni on ollut pienestä asti hyvin herkkä. Hän on ollu tunteissaan myös aina täysin totta. Hän ei ole oppinut peittelemään eikä häpeämään kanssani tunteita mikä tekee paljon helpommaksi sen, että asiat saadaan sovittua ja puhuttua. Ja koska hän näyttää reaktionsa pysyn itsekin hereillä enemmän omasta toiminnastani ja pystyn puuttumaan siihen herkemmin.

Hankalampaa tilanteiden läpikäyminen on silloin jos lapsi kieltää tuntevansa omia tunteitaan tai ei tunnista niitä. Aikuinen voi vahingossa ymmärtää silloin lasta ihan väärin. Tai yhteisymmärrystä ei löydy. Uskon, että yhteyden saa säilymään ja tunnetaitoja opetettua lapselle parhaiten olemalla mahdollisimman tietoinen omista tunteistaan ja sanoittamalla niitä lapselle. Silloin lapsi oppii, että tunteet ovat normaaleja myös hänessä.

Olen tavannut lapsia jotka ovat olleet siinä uskomuksessa, että aikuisilla ei ole tunteita. Monilla aikuisilla kun on lasten suhteen ajatus, että tunteita ei saisi lapsille näyttää. Lapset eivät silloin koskaan näe tunneilmaisua ja kasvavat uskomukseen, että tunteet tulee itsestäkin torjua ja kieltää. Niitä ei saa näyttää, koka aikuinenkin näyttää pystyvän siihen. Tuollainen malli aiheuttaa tunteiden kokemisen suhteen vääristymiä. Se voi viedä suuriin vaikeuksiin myöhemmin elämässä koska tunteet kuuluvat automaattisena osana ihmisenä olemiseen ja niiden kanssa toimeentuleminen on tärkeä taito.

Itse näytän lapseni edessä huonotkin hetket mutta aina niin, että sanoitan lapsen tasoisesti mistä omat oloni johtuvat ja painotan, että pärjään tunteideni kanssa. Voin ottaa vastaan halauksen lapselta mutta sanon, että hänen ei tarvitse huolehtia minusta. Myötätunnon osoittaminen toiselle on tervettä mutta samalla näytän, että kannattelen itse omat tunteeni.

Kun aikuisessa on turvaa kannatella omia tunteitaan, puhua ja sanoittaa niitä sama turvan kokemus kasvaa lapsessa. Tulee kokemus, että tunteet eivät ole vaarallisia vaikka niitä ilmaistaan ja näytetään. Tunteista selvitään aina yhdessä. Sisäinen turvan kokemus vahvistuu ja sitä kautta kyky kannatella itseä tunteissa vahvistuu. Näitä taitoja tarvitsemme elämässämme paljon. Ja mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa sen suurempi merkitys tunnetaidoilla on hänelle. Näihin asioihin kannattaa kiinnittääkin huomiota mielestäni jo aivan vauvasta lähtien lapsen kohdalla. Tunnetaidot kun alkavat kehittyä ihan sieltä syntymästä lähtien. Ja jo pienet vauvat ymmärtävät kaiken kokemansa omalla tavallaan.

Ennen vanhaan on ollut paljon vihaa ja ankaruutta lapsiin liittyen, koska on ollut niin paljon turvattomuutta. Tuon näkökulman valossa se ankarin lapsuuskin näyttäytyy uudessa valossa. Pelossa viha on erittäin inhmillistä ja saa sitä kautta enemmän ymmärrystä vaikka se ei tee siitä yhtään sen oikeampaa tapaa toimia. Viha kertoo turvattomista vanhemmista.

Kaikille epäinhimillisen tuntuisellekin tilanteille ja kokemuksille on usein hyvin inhimilliset syyt ja kun alamme ymmärtää omaa käyttäytymistämme, ymmärrämme sitä myös muilla helpommin. Ja kun alamme ymmärtää omaa käyttäytymistämme alamme ymmärtää kuunnella myös enemmän lasta. Alamme tunnistaa mitä joskus olisimme itse kaivanneet ja nyt voimme tarjota sitä omalle lapselle herkemmin omiin tunteisiimme tutustumisen myötä.

Yhteys itseen säilyy hyvien tunnetaitojen ansiosta. Ja se on ehkä kaikkein tärkein asia. Kun on yhteys omiin tunteisiin ja itseensä, on helpompi navigoida ja luoda omaa elämää tasapainoiseksi. Silloin ihminen ei kadota itseään tai lähde etsimään väärällä tavalla täyttymystä jostain ulkopuolelta kun sisäinen maailma on helposti kohdattavaissa eikä tarvitse rakentaa suojamakenaismeja paetakseen tai selvitäkseen itsensä kanssa. Monille esimerkiksi ura tai ammatti voi olla jokin suojautumiskeino arvottomuutta vastaan. Toiset taas eivät uskalla pyrkiä lahjojensa arvoiseen työhön koska heitä vaivaa arvottomuus. Persoonasta riippuen strategiat on erilaisia mutta kaikki juontaa juurensa siihen että ei ole tarvitessaan saanut tukea tunteiden kannatteluun. Sisäisiä strategioita tarvitaan tunteiden kanssa selviämiseen.

Meistä ei voi tulla koskaan täydellisiä vanhempia eikä ihmisiä, emmekä saa koskaan kasvatettua täydellisiä ihmisiä. Ihmisyyteen kuuluu inhimillinen erehtyväisyys ja koko elämän pituinen oppimismatka. Mutta paljon voimme tehdä kehittämällä suhdettamme omiin tunteisiimme ja sitä kautta lisätä ymmärrystä omiin lapsiimme. Moni turha kuoppa jää sukeltamatta ja karikko kompastumatta mitä tietoisemmaksi tulemme omista tunteistamme ja sitä kautta tunnetaidot kehittyvät. Kun otamme vastuun omista tunteistamme osaamme pyytää anteeksi ja avata toimintaamme lapselle silloin he eivät joudu maksamaan niin kovaa hintaa defensseistämme.

Vanhemmuus on mieletön mahdollisuus tutustua itseen ja oppia rakkaudesta. Lapsemme ovat meille suuria opettajia kun suostumme nöyrtymään ja ottamaan heidän tuomat opetukset ja uuden korkeamman tietoisuuden monessa asiassa vastaan. Vanhemmuus voi olla elämän suurin oppikoulu ja mahdollisuus ymmärtää ihmisyyttä itsemme kautta ja sitä kautta lisätä myötätuntoa maailmaan.

Lue myös artikkelini:
Uskallatko epäonnistua lapsesi silmissä?
Torjuttu sisäinen lapsi kipuilee vanhemmuudessa – Sisäisen lapsen eheyttäminen rakentaa sillan lasten maailmaan
Kuinka pysyä rauhallisena lapsen saadessa raivarit?
Epätäydellisyytesi on parasta mitä opetat lapsellesi
Miten puhun lapselleni
Kenen uskomukset luovat pohjan vanhemmuudellesi?