Unelmointi on aktiivista toimijuutta

En hetkeen unelmoinut ja huomasin jo hyvin lyhyessä ajassa, kuinka mieleni ja kehoni valtasi jatkuva valituksen ja tyytymättömyyden kierre, joka hotkaisi minut mukaansa. Kaikki ärsytti ja turhautti. Tuntui mitäänsanomattomalta. Jokainen aiempi unelmani – oli se toteutunut tai ei – tuntui naurettavalta. ”Kuvitteletko oikeasti, että sinusta on siihen?” , ”Luuletko pystyväsi”? kuiskutteli epävarmuus korvaani. ”Unelmasi ovat naurettavia ja kaiken kukkuraksi sinä itse olet kaikista naurettavin” sisäinen kriitikko sivalsi lisää.

Tulivatpa nuo lannistavat äänet mistä tahansa, en päättänyt kuunnella niitä. Palasin täytettyjen unelmavihkojeni, suoranaisten aarteideni luokse. Osa vihkoista oli muutoista ränsistyneitä, kahviläikkien peitossa, hivenen rosoisia, mutta sisälmys oli täynnä toivoa; unelmia. Aloin lukemaan vihkoja ja pian huulilleni muotoutui pieni hymynkare, joka laajeni lopulta nauruksi. Ihan oikeasti, tämä, tämä ja tämä. Nämä kaikki todella toteutuivat! Minä uskalsin. Minä totta vie uskalsin!

Olivatpa unelmani kuinka pieniä tai isoja tahansa olin suunnannut keskittymiseni ja aikani niiden pohtimiseen. Jo se itsessään on aktiivista toimijuutta. Sillä, että uskalsin unelmoida oli paljon suurempi merkitys kuin sillä toteutuivatko unelmat oikeasti reaalimaailmassa.

Unelmat kätkevät piilotettuja toiveita, tarpeita ja mitä suurimmilta osin salaista potentiaalia, mitä meissä kaikissa on.

Unelmointia saatetaan pitää jotenkin lapsellisena haihatteluna, vähäpätoisenä ajanhukkana tai jopa täysin kiellettynä toimintona. Osa saattaa liittää unelmoinnin elämän liialliseen suunnitteluun tai yritykseen hallita ja kontrolloida elämää. Itse asiassa realistisessa unelmoinnissa yhdistyy yhtälailla järkiperäisyys kuin tunne. Ne eivät poissulje toisiaan. Päinvastoin primitiivinen tunne, oivallus, aamuyön hetkellinen ajatus, unen toistuvat teemat, nämä kaikki johdattavat meitä siihen, mitä syvällä sisimmässä toivomme ja haluamme elämältä. Liiallinen järkeily taas pilaa unelmoinnin.

Unelmointiin ja sitä kautta tuleviin tavoitteisiin ja muutoksiin tarvitsemme kannustusta ja rakkaudellista palautetta niin itseltämme kuin ympärillä olevilta läheisiltä. Lempeä ja rauhoittava sisäinen puhe voi helpottaa oloa huomattavasti, kun on ottamassa isoja askeleita kohti unelmaansa. Myös muiden ihmisten sanoilla, eleillä ja kosketuksella on valtava voima niin hyvässä kuin pahassa. Aito kannustus on energialtaan viatonta ja puhdasta. Teennäinen kannustus kertoo usein kannustajan kateellisuudesta, omasta voimattomuudesta tai pelosta.

En usein ole uskaltanut kertoa unelmiani ääneen.

Siihen on monta syytä. Suurin niistä lienee sisäinen kriitikko ja täydellisyyden tavoittelija puoleni, jotka ovat pelänneet epäonnistumisia yli kaiken. Onnekseni nämä selviytymismekanismit ovat jääneet pikkuhiljaa taka-alalle, mutta esimerkiksi väsyneenä tai fyysisesti kipeänä ne tulevat esille vaativuutena, vähättelynä ja joskus jopa täysin ylimitoitettuna itseni henkisenä nöyryytyksenä. ”Laiska, saamaton, vätys” ne raivoavat minulle.

Nykyään tiedän, että näiden osien aktivoituessa olen jonkun paljon herkemmän ja syvemmän äärellä. Esiin nousee poikkeuksetta ydinkipuja, pelkoja ja joskus myös täyttämättömiä tarpeita. Tilanne helpottuu sillä, että olen itselleni läsnä, hengittelen ja mikäli mahdollista, täytän tarpeeni lempeydellä ja rakkaudella. En tuomitse näitä puoliani. Lopulta nekin haluavat säilyttää tasapainon.

Yksi syy unelmien kertomatta jättämiseen on yhteiskunnan paine epäonnistumisesta tai siitä, mitkä unelmat ovat ”oikeita, tavoiteltavissa olevia tai ylipäätään toivottuja”. On helpompaa unelmoida yksin tai läheisten kanssa kuin julkisesti. Juuri siksi me tarvitsemme tervettä unelmointia ja sen esiin nostamista.

Mistä minä sitten unelmoin?

Pääosin ihan tavallisista arkisista asioista ja niiden jatkuvuudesta. Unelmoin siitä, että saisin elää riittävän tasapainoista ja tervettä elämää. Siitä, että näkisin ympärilläni enemmän toivoa, rakkautta ja yhteyttä kuin epätoivoa, murhetta ja kaoottisuutta. Siitä, että en koskaan unohtaisi herkkyyttäni ja antaisi katkeruuden syövyttää mieltäni. Siitä, että tulevaisuudessakin tekisin arvojeni mukaista työtä. Unelmoin äitiydestä, rakastamisesta kaikessa syvyydessään, pienestä karvakaverista, sanataideohjaajan koulutuksesta ja kokonaisvaltaisesta matkustelusta niin kotimaassa kuin kaukomailla.

Suurin osa unelmistani on hyvin inhimillisiä ja arkisia. Kahvihetki hyvän kirjan parissa, tuntuma lihaksissa kyykyn aikana, taidenäyttelyjen kuhina, kietoutuminen vilttiin työpäivän jälkeen.

Huomaan, että vuosien aikana osa unelmista toteutui, toiset eivät. Huomaan myös, että tietyt teemat toistuvat vuosi vuodelta unelmakartoissani. Niiden reaalimaailman toteutumismuoto on saattanut olla täysin eri kuin mitä alunperin uskalsin unelmoida. Usein se on ollut paljon monipuolisempi ja täyttävämpi.

Pidän kiinni unelmista jatkossakin, tapahtuipa minulle mitä tahansa.

Unelmointi

kannattaa,

vapauttaa,

paljastaa tärkeimmät arvot,

tuo lähemmäksi itseä,

elämän herkkää ydintä,

yhteyttä ja muita ihmisiä.

Vaikka tilanne olisi kuinka

paha ja toivoton,

aina voi suoda ajatuksen

unelmille.

Unelman ei tarvitse toteutua

etteikö se olisi tehnyt vaikutusta.

Unelmissa on voimaa.

Toiveikkain ja kesäisin terveisin Anna

0 kommenttia

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *