Ja niin taas yksi vuosi tuli päätökseensä ja uusi alkoi. En ole tehnyt omalta osaltani enää pitkään aikaan mitään erityisiä uudenvuoden lupauksia. Se, että olen ylipäätään selvinnyt vuodesta seuraavaan on nimittäin tuntunut jo pitkään aivan tarpeeksi suurelta haasteelta ja saavutukselta.

Silti kaikesta eletystä ja koetusta huolimatta olen jälleen tässä, uuden vuoden 2026 alussa. Olen selvinnyt, vaikka se on ajoittain tuntunut mahdottomalta. Olen kieltäytynyt luovuttamasta, vaikka oma sisimpäni on kuiskinut minulle ajoittain ainoastaan tuhoa ja kuolemaa. 

En odota ensi vuodelta paljon; lähinnä vain että jotenkin selviäisin. Että terapiani ja muut tarvitsemani hoidot voisivat jatkua niin kauan kuin on tarpeen. Että sietäisin itseäni ja pystyisin myös yhä enenevissä määrin asettumaan omaan mieleeni ja kehooni turvallisesti. Ja ennen tätä kaikkea tietenkin, että minulle tärkeät ja rakkaat ihmiset pysyisivät tänäkin vuonna turvassa ja hengissä. 

Olen edellä mainittuunkin liittyen onnistunut viime vuoden aikana vähentämään aivan liian runsasta psyykenlääkitystäni niin, että huomaan jaksavani tehdä asioita enemmän kuin viime vuonna tähän aikaan. Aloitekykyni ja toimintakykyni ovat alkaneet kohentua niin, että esimerkiksi eri paikkoihin lähteminen ei tunnu enää lainkaan yhtä raskaalta tai mahdottomalta.

Vietinkin tämän joulun ja uudenvuoden läheisteni kanssa ilman, että juhlapyhien viettoa olisi pitänyt stressata etukäteen yhtä paljoa kuin monena tätä edeltävänä vuotena. Ehkä alan pikkuhiljaa luottaa enemmän itseeni ja siihen, että pystyn ja kykenen tekemään arjessani ainakin pieniä muutoksia positiivisempaan ja toimeliaampaankin suuntaan..?

En ole kuitenkaan yleisen toimintakykyni osalta vielä lähelläkään työkykyisyyttä. Sainkin pari viikkoa sitten Kelasta jälleen myönteisen päätöksen kuntoutustuesta eli määräaikaisesta työkyvyttömyyseläkkeestä vuodeksi eteenpäin. Toiminta- ja aloitekyvyn lisääntymisellä tarkoitankin käytännön tasolla esimerkiksi seuraavia havaintoja itsestäni:

Aiempina uusinavuosina en ole meinannut jaksaa reagoida keskiyöllä järjestettävään ilotulitukseen edes niin, että olisin jaksanut nousta sohvalta katselemaan niitä mieheni kanssa kotini parvekkeelle. Tänä uutena vuotena mieheni huomauttaessa kellon olevan viittä vailla puolenyön minulla ei kuitenkaan ollut vaikeuksia nousta sohvalta, pukea päälleni ja mennä katsomaan raketteja siitä huolimatta, että olimme käyneet jo sinä päivänä ulkona syömässä ja olleet lisäksi tuntikausia äitini luona kyläilemässä.

Joulunaika ja yhteensä kolmen viikon joulutauko psykoterapiasta on sujunut tähän saakka kohtuullisesti, eikä pahempia voinnin notkahduksia ole tullut. Olen sen aikana jopa pystynyt vähentämään systemaattisesti tarvittavien rauhoittavien lääkkeiden käyttöäni, mikä on aina positiivinen ja omaa kyvykkyyden- ja pystyvyydentunnetta lisäävä asia. Nyt tauon loppua kohden huomaan kuitenkin yleisen pärjäämis- ja selviämisvaateen ja väsymyksen alkavan jo ihan selkeästi vaivata. 

Etenkin pidemmät terapiatauot ovat aina olleet vointini kannalta haastavia ja jännitin ja pelkäsin etenkin tätä terapiataukoa paljonkin etukäteen. Juuri ennen tauon alkamista päälleni nimittäin vyöryi voimalla sekä psyykenlääkkeiden vähentämisen että myös lähestyvän terapiantauon seurauksena sen verran haastavia tunteita, etten vain enää pystynyt pitämään niitä sisälläni.

Tämän seurauksena psykoterapiani ja oma olemiseni ajautuivat kriisiin, josta ei tuntunut enää olevan paluuta. Yhteys terapeuttiin tuntui myös katkenneen aivan täysin samoin kuin uskoni siihen, että hän aidosti välittäisi minusta tai hyvinvoinnistani. Näiden tunteiden ja kokemusten myötä pitkälti kaikki tuntui romahtavan ympäriltäni jonkinlaiseen suureen psyykkiseen Armageddoniin ja maailmanloppuun.

Pidimme tämän seurauksena juuri ennen joulutauon alkamista vähän ex tempore yhteishoitopalaverin, johon osallistuivat lisäkseni psykoterapeuttini ja psykofyysinen fysioterapeuttini. Olin ennen palaveria lähinnä kauhuissani; olinhan aika varma siitä, että olin tullut haastavien tunteideni ilmaisemisen seurauksena tuhonneeksi koko psykoterapiasuhteeni!

Näin ei kuitenkaan onneksi lopulta ollut asian laita. Psykoterapeuttini totesi palaverin aikana, ettei terapiasuhde ole ainakaan hänen osaltaan tuhoutunut ja että hän on edelleen yhtä sitoutunut yhteiseen työskentelyymme kuin ennenkin. Se, että koen ja ilmaisen haastavia tunteita, kuten pettymystä suhteessa terapeuttiin, on kuulemma ihan hyväksyttävää ja toivottavaakin. Kummatkin terapeutit ilmaisivat kestävänsä kyllä tunteeni olivat ne sitten millaisia tahansa.

Pohdimme palaverissa sitä, miten voisimme nykyolosuhteissa saada hoitokuvioni toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Psykoterapeuttini ilmaisi olevansa itsekin turhautunut siihen, ettei hän voi tarjota minulle sellaisia hoito-olosuhteita, joita hänen mielestään tarvitsisin eli käytännössä päiväsairaalaa psykoterapiatyöskentelyn tueksi. (Omalta hyvinvointialueeltani on lakkautettu kaikki päiväsairaalat jo vuosikausia sitten ja vaikkei olisikaan, tuskin kuitenkaan sinne pääsisin, sillä minut on kirjoitettu ulos psykiatrisesta erikoissairaanhoidosta.)

Puhuimme psykiatrisen päivystyksen olemassaolosta ja toisaalta siitä, miten hyödyllinen tai edes siedettävä vaihtoehto sinnekään hakeutuminen itselleni lopulta olisi. Psykoterapeuttini totesi, että nykyään valitettavasti jopa vaikeasti itsetuhoiset potilaat käännytetään järjestelmällisesti kotiin päivystyksestä ja jos osastohoitoon kuin pienen ihmeen kaupalla sattuisikin pääsemään, hoitoajat siellä ovat ainoastaan yhden tai maksimissaan kahden vuorokauden mittaisia.

Monet asiat hoidossani, voinnissani ja myös mahdollisessa toipumisessani herättivät ja herättävät yhä minussa potilaana syvää turhautuneisuutta ja myös tietynlaista lannistuneisuutta. Tähän liittyen psykoterapeuttini kysyi, että voisimmeko olla turhautuneita kyseiseen tilanteeseen yhdessä? Voittaahan se täysin yksin koetun turhautumisen.. 

Tärkein asia itseni ja vointini kannalta pitämässämme yhteispalaverissa oli kuitenkin kokemus siitä, että tunsin sen jäljiltä psykoterapeuttini jälleen aidosti välittävän minusta ja voinnistani. Hän myös ilmaisi haluavansa jatkaa terapiaa kanssani huolimatta vaikeista tunteistani ja tunteenilmaisuistani. Hän myös totesi palaverin aikana, että vaikka juuri sillä hetkellä nyt kokisin itseni maailman hirveimmäksi ihmiseksi, tämä ei kuitenkaan tarkoita, että niin todella olisi. Kaikki sillä hetkellä kokemani oli kuulemma lisäksi tärkeä ja normaalikin osa psykoterapiaa.

Voi olla näinkin. Joka tapauksessa psykoterapia on kokemukseni kyllä aivan kaikkea muuta kuin helppoa tai kovin mukavaakaan ajanvietettä. Se on pahimpien pelkojen ja kauhujen tyyssija, jonne hakeudutaan käytännön pakosta silloin, kun omat selviytymiskeinot elämässä on kulutettu auttamatta loppuun. On lähinnä kauheaa antaa itselle lopulta täysin vieraalle ihmiselle sellainen valta oman elämän yli, mitä pitkissä intensiivisissä psykoterapioissa usein käytännössä annetaan. Jos psykoterapeutti ei nimittäin syystä tai toisesta osoittaudukaan tämän vallan ja luottamuksen arvoiseksi, koko prosessi voi päätyä haavoittamaan aivan liian syvästi..

Olisi kaiken kaikkiaan niin paljon helpompaa ja mahdollisempaa, mikäli en tarvitsisi nyt tai tulevaisuudessa enää minkäänlaista hoitoa tai tukitoimia. Olisi niin paljon helpompaa ja mahdollisempaa olla täysin työ- ja toimintakykyinen aikuinen ihminen, joka pystyisi itsenäisesti huolehtimaan itsestään sekä omasta hyvinvoinnistaan. Sellaisessa todellisuudessa voisi uskaltaa jopa ihan aidosti olla ja elää..

Kohtaan alkaneen vuoden kuitenkin luonnollisesti samoista lähtökohdista ja realiteeteista kuin aiemmatkin: hyvin haavoittuvana, tarvitsevana ja keskeneräisenä ihmisenä, joka yrittää elämässään epätoivoisesti hapuilla jonkin hyvän ja itseä kannattelevan suuntaan. Tämän myötä oman mieleni täyttävät vuoden vaihtuessa muun muassa seuraavat kysymykset:

Miten pystyn ja jaksan jälleen ensi vuonna reagoida ja vastata elämän minulle heittämiin haasteisiin muun muassa terveyteni osalta? Mitä jos en jaksakaan? Mitä sitten tapahtuu? Mitä jos pahimmat pelkoni käyvät toteen ja elämäni ja olemiseni muuttuu niiden toteutumisen myötä kestämättömäksi? Mitä jos menetänkin kaiken itselleni elintärkeän?

Koen oman elämäni olleen jo pitkään luonteeltaan ennemminkin eräänlaista vahinkojen hallintaa ja täyskatastrofin välttämistä kuin varsinaista itseni tai haaveideni toteuttamista. Olen siten jo pitkään keskittynyt ensisijaisesti lähinnä selviämään kustakin päivästä ja hetkestä mahdollisimman vähin vaurioin. Paljoa muuhun ei ole löytynyt jaksamista tai voimia.

Olen myös yrittänyt ja yritän elämässäni edelleen tulla jotenkin sinuiksi sen todellisuuden ja elämän kanssa, jota kullakin hetkellä elän. Vaikka tämä todellisuus ja elämä on tämänkin vuoden vaihtuessa hyvin erilainen kuin mitä joskus kuvittelin tai toivoin, siinäkin on olemassa hyviä ja kannattelevia asioita ja ihmisiä, joita en kestäisi millään menettää. Edellä mainittu muodostaa eräänlaisen julmankin paradoksi koskien hyvyyttä ja hyvää:

Mitä itselle tärkeämpi ja rakkaampi asia tai ihminen on kyseessä, sitä suurempi on myös sen menettämisen pelko. Yritän kuitenkin astua tähän vuoteen osaltani mahdollisimman luottavaisena ja levollisena. Yritän ajatella, että pahimmat uhkakuvani elämän suhteen eivät välttämättä toteudu tänäkään vuonna huolimatta siitä, että ne juuri nyt tuntuisivat itsestäni lähes kiveen hakatuilta ja väjäämättömiltä.

Minulle tuli edellä mainittuun liittyen lapsuudessani hyvinkin tutuksi seuraava sananparsi: ”pessimisti ei pety”. Tämä neuvo, jonka mukaan omaa mieltään siis voisi suojella parhaiten pettymyksiltä odottamalla ja varautumalla etukäteen pahimpaan, on osoittautunut kohdallani lopulta paitsi paikkaansa pitämättömäksi, myös hyvin vahingolliseksi. Pessimisti ei tosiaan ehkä niin helposti pety. Sen sijaan hän voi kuitenkin menettää yleisen uskonsa ja luottamuksensa hyvään ja elämän kannattelevuuteen niin, että hän lopulta näkee joka puolella vain erilaisia uhkia mahdollisuuksien sijaan.

Olen myös saanut kokea omassa elämässäni kantapään kautta, että pessimismistä voi olla käytännön tasolla yllättävänkin lyhyt matka vaikeaan masennukseen ja pitkittyneeseen ahdistusoireiluun. Pyrin siksi uuden vuoden vaihtuessa uhmaamaan parhaani mukaan omaa sisäistä pessimismiäni. Yritän uskoa ja luottaa siihen, että lukuisista peloistani ja katastrofiajatuksistani huolimatta aivan kaikki elämässäni ei välttämättä kuitenkaan tule romahtamaan tänäkään vuonna.

Voihan olla, että tänä vuonna jokin asia myös onnistuu tai muuttuu jopa paremmaksi siitäkin huolimatta, että olen ihmisenä edelleen näin keskeneräinen ja toipilas..? Ehkä elämällä on minulle tänä vuonna jotakin positiivista ja kannattelevaakin annettavaa? Tätä ainakin koko sydämestäni toivon. Samaa toivon kaikille lukijoilleni!

Toivon meille kaikille vuotta, joka kohtelisi edes hieman edellisvuotta lempeämmin ja pehmeämmin. Vuotta, jolloin voisi uskaltaa alkaa uskoa enemmän hyvään niin oman itsen kuin toisten ihmistenkin kohdalla. Vuotta, joka voisi ennemminkin parantaa ja sitoa haavoja kuin vain repiä niitä auki.

Toivotan kaikille lukijoilleni tämän kirjoitukseni päättävän runon sanojen myötä mahdollisimman hyvää, toivorikasta ja myös luottavaista vuotta 2026:

Ilman sinua 

Olen pelkkää tuhkaa,
ääneen lausumatonta uhkaa.
Ihmisenä pitkälti pilalla ja vielä 
lisäksi vereslihalla.

Olen keholtani kärvennetty,
monessa liejussa liotettu ja
kohtaan alkavan vuoden jo
valmiiksi siipirikkona.

Yritän silti tänäkin vuonna lentää 
parhaan kykyni mukaan.
Yritän päästä ylös sängystä 
ja tästä rotkosta,
jonka pohjalle putosin 
jaksamattomuuttani 
jo hyvin kauan aikaa sitten. 
Yritän etsiä mieltä sieltä,
mistä sitä ei ehkä ole
vielä tähän päivään mennessä 
löytynyt.

Tämä on minun kamppailuni 
ja kohtaloni,
tuhoni ja toivoni.
Tämä on se tie,
jota en koskaan valinnut,
mutten ollut myöskään
valitsematta.

Tämä on se tunne,
jota en voinut alun perin tuntea
ja joka muuttui siksi 
ohimenevästä mielenliikahduksesta 
pysyväksi olotilaksi.

Ja nyt alun perin merkityksellisestä
ja monimuotoisesta elämästä on
jäljellä enää merkityksistä tyhjentynyt 
ontto ihmisyys,
joka kuiskii minussa ja minulle 
jatkuvasti yhä uudelleen:

"Luulin olevani olemassa 
ilman sinua.
Olin väärässä."