Kansanedustajan viimekuinen itsemurha Eduskuntatalossa on valitettava tragedia, joka järkytti henkilökohtaisesti myös itseäni. Olen todella pahoillani kaikkien niiden puolesta, joita asia henkilökohtaisesti koskettaa ja otan osaa läheisten suruun. Emme voi tietää, eikä kenenkään ulkopuolisen lopulta varmasti tarvitsekaan tietää niitä tekijöitä, jotka lopulta johtivat kansanedustaja Eemeli Peltosen epätoivoiseen tekoonsa. Sen sijaan on mielestäni tärkeää pohtia ja keskustella yleisellä tasolla niistä yhteiskunnallisista asenteista ja tekijöistä, joita ilmiön nimeltä ”itsemurha” takana voi piillä.

Mieleeni muistui edellä mainitun uutisen kuultuani välittömästi kaksi muuta melko hiljattain sattunutta tapausta, jotka olivat itsemurhista puhuttaessa tekotavoiltaan poikkeavia: kahden nuoren tekemä itsemurha Jätkäsaaressa sekä poliisin tekemä itsemurha virka-aikana presidentin virka-asunnossa. Helsingin Sanomien toimittaja nosti myös esiin nämä tapahtumat ja myös itsemurhan yleisen tabuluonteen kolumnissaan ”Suomalainen kuolema, jota on katsottava silmiin”. (https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000011438898.html)

Meidän olisi omasta mielestänikin kyettävä katsomaan paljon nykyistä paremmin ja todemmin silmiin sitä kuolemaa, joka koskettaa nykyisinkin aivan liian montaa suomalaista joko suoraan tai epäsuoraan. Jokainen meistä tuntee varmasti jonkun, joka on joko yrittänyt tai onnistunut itsemurhan tekemisessä, vaikkei itsellä olisikaan asiasta suoraa henkilökohtaista kokemusta. Yli 700 suomalaista tekee vuosittain itsemurhan ja arviolta 10000-30000 suomalaista yrittää riistää itseltään hengen siinä kuitenkaan onnistumatta. (https://www.piispamarileppanen.fi/kirjoitukset/kaksi-kuolemaa-tai-koditonta-rakkautta/)

Itsemurha on tragedia ja haava, joka jättää ihmisen usein sanattomaksi. Tästä haavasta voidaan haluta tietoisesti vaieta, sillä itsemurha voidaan kokea ilmiönä ja aihepiirinä aivan liian lohduttomaksi. Itsemurha onkin henkeen ja vereen toivoton teko, johon turvaudutaan silloin, kun kaikki muut keinot selvitä on käytetty loppuun. Paradoksaalisesti sekin on kuitenkin eräänlainen tapa selvitä tilanteessa, joka on syystä tai toisesta muodostunut ihmiselle muutoin liian tuskalliseksi koettavaksi ja läpi elettäväksi.

Joka tapauksessa jokainen itsemurha heittää jälkeen jääneiden ihmisten silmille ainakin hetkeksi elämän raadollisuuden ja kovuudenkin. Itsemurha kun on kaikille jälkeen jääneille ihmisille hyvin näkyvä ja konkreettinenkin muistutus siitä, että toivo voi joissain tilanteissa loppua aivan kokonaan. Se myös muistuttaa siitä, että hetkellinenkin toivon loppuminen voi olla kohtalokasta.

Varmasti pitkälti tästä syystä itsemurhista uutisoitaessa toivon ja myös avun hakemisen tärkeyttä ja merkitystä korostetaan. Aihetta käsittelevien kirjoitusten lopussa kehotetaan usein hakeutumaan tarvittaessa avun piiriin ja kehotuksen perään listataan asiaan liittyviä yhteystietoja, kuten tässä lehtijutussa (https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/2b5869a0-bbee-4e04-847f-9728570d527a), jonka lopussa todetaan:

”Älä jää yksin! Mielenterveysongelmiin ja itsetuhoisiin ajatuksiin on saatavilla kattavasti tukea. Tietoa tukipalveluista puhelimitse, verkossa ja kasvokkain löydät täältä.”

Itsessäni nämä loppukaneetit jonkin traagisesta tapahtumasta uutisoinnin lopussa ovat jo pitkään herättäneet hyvin hämmentyneitä ja ristiriitaisiakin tunteita. Mietin sekä omien kokemusteni että kaiken median välitykselläkin viime vuosina kuulemani ja lukemani perusteella, että mikä ihmeen kattava tuki? Missä Suomessa oikein nykyisin saa kattavaa tukea mielenterveysongelmiin tai itsetuhoisiin ajatuksiin? Itsetuhoisiin tekoihinkaan kun ei ole käytännössä enää pitkään aikaan saanut. (https://areena.yle.fi/1-63858248)

Omat kokemukseni avun hakemisesta erityisesti akuuteissa psyykkisissä kriiseissä ovat myös pääosin hyvinkin negatiivisia. (https://www.apu.fi/artikkelit/epavakaa-persoonallisuus-hairiosta-karsiva-leimataan-huijariksi) En ole itse onneksi apua päivystyksestä hakiessani törmännyt yhtä mitätöivään ja traumatisoivaan kohteluun kuin monet vertaiseni. Olen nimittäin kuullut vertaiskanavien kautta useampiakin kertomuksia siitä, kuinka itsemurhaa yrittänyttä on päivystyksessä käytännössä jopa aivan suoraan syyllistetty siitä, että hän on jäänyt yrityksensä jälkeen henkiin. 

Eräälle henkilölle oli hoitohenkilökunnan toimesta suoraan todettu, että miksei tämä ollut hypännyt korkeampaa. Eräälle taas oli kirjoitettu päivystävän lääkärin toimesta niin paljon samaa lääkettä, jonka yliannostuksen vuoksi hän oli siellä hoidossa, että viesti oli käynyt harvinaisen selväksi. Vielä yleisempää apua itsetuhoisuuteen haettaessa on hoitohenkilökunnan vähättelevä ja epäuskoinen asenne. Apua hakevan ihmisen on näissä tapauksissa käytännössä annettu ymmärtää jopa toistuvasti, että jos hän olisi oikeasti tosissaan itsemurhan toteuttamisen kanssa, hän olisi jo tähän mennessä onnistunut siinä.

Muutama päivä Eemeli Peltosen kuoleman jälkeen Satakunnan Kansassa ilmestyikin koskettava lukijan mielipidekirjoitus nimimerkiltä ”Äidin tuska”. (https://www.satakunnankansa.fi/lukijalta/art-2000011445045.html) Siinä todettiin muun muassa seuraavaa:

”Samana päivänä, kun eduskunnassa yksi nuori mies päätti elämänsä, rakkaassa kotikaupungissamme Porissa yritti toinen nuori mies samaa. Tämä Porin kaveri ei vain ylittänyt uutiskynnystä, ei saanut surunvalitteluja, ei tsemppiviestejä.

Tämä nuori mies haki apua ahdistukseensa Satasairaalan päivystyksestä perjantaina 15.8.2025, kolmannen kerran puolen vuoden aikana. Hän sai kuulla samat, vanhat tutut sanat: ”Kai sinä pärjäät kotona?” ja ”Et kai sinä osastolle halua?”.

Liian kilttinä nuori laski päänsä ja totesi, että kai hän pärjää. Totesi vain saattajalle lähtiessään kohti kotia, ettei enää jaksa vaivata ja häiritä sairaalan väkeä, koska siellä on varmaan ihan oikeasti sairaita, jotka tarvitsevat apua enemmän kuin hän. Tiistaina hän jo makasi hengityskoneessa Satasairaalan teho-osastolla.”

”Ymmärrän, ettei näillä leikkauksilla ja säästötoimilla pystytä jokaista auttamaan, mutta jos nuori itse kävelee omin jaloin paikalle usean kerran lyhyen ajan sisällä, niin voisiko sen jo ottaa tosissaan? Ilman, että tarvitsee kiljua päivystyksen aulassa tarvitsevansa apua.

Tässä ei ole kyse vain yhden ihmisen (töihin haluavan veronmaksajan), vaan kymmenien hänen läheistensä elämästä. Näitä nuoria, jopa lapsia, sekä vanhempiakin ihmisiä on aivan liikaa, ja aivan liian usein heidät kohdataan asenteella ”Ethän halua apua?”, eikä ”Haluaisitko ottaa apua vastaan, olemme täällä sinua varten?”.”

Seuraavana päivänä samassa lehdessä julkaistiin psykiatri Eija Salmen vastine kirjoitukseen otsikolla: ”Itsemurhavaaran tunnistamista on parannettava ja itsetuhoisten potilaiden hoitoa tehostettava”. (https://www.satakunnankansa.fi/lukijalta/art-2000011449919.html) Siinä todetaan muun muassa seuraavaa:

”Suomalaistutkimuksen (Partonen et al. 2022) Itsemurhan tehneistä oli 66 prosenttia käynyt terveydenhuollossa viimeisten 30 päivän ja viimeisen viikon aikana 46 prosenttia. Itsemurhapäivänään 21 prosenttia oli ollut terveydenhuollon vastaanotolla.

Luvut ovat hätkähdyttäviä. Ne kertovat siitä, että avun piiriin pyrkiviä ei joko osata kuunnella riittävän tarkasti tai heidän kertomaansa ei suhtauduta riittävän vakavasti.”

”Itsemurhavaara olisi tunnistettava psykiatrisen hoidon akuutiksi, elämää uhkaavaksi hätätilaksi, aivan kuin infarkti sydänpotilaalla.”

”Resurssien niukkuus lienee yksi syy siihen, että mielenterveysongelmia potevia yritetään saada selviämään mahdollisimman niukan ja lyhytkestoisen avun varassa. Psyykkiseen sairastavuuteen liittyy kuitenkin aina kohonnut kuolemanriski.

Psykiatristen hätätilanteiden kanssa työskentelevien tulee saada riittävä koulutus ja perehtyneisyys itsetuhoisten potilaiden tunnistamiseen ja kohtaamiseen. Hoitojärjestelmän pitää lisäksi tarjota riittävän turvallinen hoitoympäristö, niin sairaalassa kuin avohoidossakin, potilaiden toipumisen edistämiseksi.”

Mielipiteen kirjoittaja on sama psykiatrian erikoislääkäri, jonka kanssa vaihdoin itse ajatuksia sähköpostitse viime vuoden lopulla liittyen Psykoterapia-lehdessä tuolloin ilmestyneeseen kirjoitukseeni ”Hätähuuto inhimillisemmän psykiatrisen hoidon puolesta”. Esittelin kirjoitustani ja käymäämme viestinvaihtoa aiemmassa blogikirjoituksessani (https://kultainensulka.fi/hatahuuto-inhimillisemman-psykiatrisen-hoidon-puolesta/), jossa Eija Salmi totesi minulle viestitse muun muassa seuraavaa:

”Hyvä psykoterapeuttinen tai muukin psykiatrinen hoitosuhde  on elämää ja toimintakykyä ylläpitävä,  jopa itsetuholta suojaava. Järjestelmä jättää vakavista psyykkisistä kriiseistä kärsivät ihmiset, myös itsetuhoiset, oman onnensa tai kolmannen sektorin kriisipuhelimien varaan.  Ei  ole kohtuullista sanoa, että ”kaikkia itsemurhia ei valitettavasti kyetä koskaan estämään…” . Ei kyetä, kun ei edes yritetä!”

Olen törmännyt itsekin toistuvasti edellä kuvatun kaltaisiin kokemuksiin hakiessani apua päivystyksestä kriisiytyneen psyykkisen vointini tiimoilta. Päivystyskäynti on muistuttanut tällöin useinkin eräänlaista uuvutustaistelua, jossa yritän niillä vähillä voimilla mitä minulla on jäljellä työntyä epätoivoisesti sen ”potilaantorjuntajärjestelmän” läpi, joksi koko psykiatrinen hoitojärjestelmä on nykyisin pitkälti muuttunut. Jopa omahoitajani erikoissairaanhoidossa neuvoi minua aikanaan aivan suoraan olemaan enää jatkossa hakeutumatta akuuttipsykiatrisiin hoitopalveluihin, sillä ne eivät vain käytännössä enää toimi.

Alan ammattilaisten keskuudessa onkin nykyisin yleisesti ymmärretty ja tiedostettu tosiasia, että julkinen psykiatrinen hoito on Suomessa romahtanut ja että sen piiriin hakeutuminen voi siten jopa pahentaa potilaan vointia ja tilannetta. Pahimmassa tapauksessa psykiatrinen hoito jopa traumatisoi lisää. Lisäksi on tosiaan yleisesti tiedossa, että jopa puolet itsemurhaan päätyneistä ihmisistä oli asioinut terveydenhuollossa viimeisen elinviikkonsa aikana. (https://mieli.fi/tutkittua-tietoa/puolet-itsemurhan-tehneista-oli-kaynyt-terveydenhuollossa-viimeisen-viikon-aikana)

Kun tältä pohjalta näen mediassa ja muuallakin kehoituksia hakea apua psyykkisiin haasteisiin tai ottaa yhteyttä kriisipuhelimeen mietin, elämmekö kahdessa toisistaan erillään olevassa todellisuudessa? Kriisipuhelinkin nimittäin on ollut käytännössä jo pitkään niin tukossa, että vain joka neljänteen soittoon pystytään nykyisellään vastaamaan. (https://yle.fi/a/74-20139482) Järjestöpuolelta myös yhä leikataan jatkuvasti pois vielä jäljellä oleviakin resursseja.

Kun siis törmään ammattilaisten kirjoituksiin aiheesta, joissa painotetaan paitsi toivoa, myös luottamusta siihen, että apua on aina tarjolla, yhdyn niihin osaltani. Jaan niitä myös eteenpäin, kuten tätä Maaret Kallion kirjoitusta aiheesta (https://www.facebook.com/share/p/17DktVPHPk), jossa todetaan muun muassa:

”Sinulle, jolla on paha olla:

• Tärkeintä on huomata mielesi mustuus. Kun koet, ettei jatkoa ole, havahdu – se on ehdoton merkki avun tarpeesta.

• Sinulla on lupa voida pahoin ja tarvita apua. Toivottomuutta ei tarvitse hävetä, ihminen saa olla rikki ja kyvytön. Yksin ei tarvitse jaksaa.

• Riittää selvitä hetki kerrallaan – joskus vain minuutti kerrallaan. Älä jää yksin. Tämä muuttuu, vaikkei siltä tuntuisi.

• Tilannetta ei tarvitse arvioida yksin. Luota siihen, että apua on saatavilla.”

Samaan aikaan kuitenkin tiedostan, että nykypsykiatrinen hoitojärjestelmä jättää kaikista vaikeimmat ja jopa ympäristölle vaaralliset psykiatriset potilaat pitkälti hoitamatta. Jaoinkin somessa heti edellä mainitun Maaret Kallion kirjoituksen perään myös seuraavan Ylen uutisen: https://yle.fi/a/74-20178217. Sen mukaan valtion mielisairaalat ovat aivan ääriään myöten täynnä johtuen käytännössä siitä, että monet vakavasti sairaiksi määritellyt ihmiset jäävät nykyisin jopa aivan täysin hoidotta.

Lisäksi psykiatrian nykyinen biomedikaalinen viitekehys kaipaisi mielestäni kipeästi aivan perustavaa paradigman muutosta kyetäkseen inhimillisellä ja myös potilaslähtöisellä tavalla vastaamaan psykiatrisen hoidon tarpeeseen niin, että potilaat sen piirissä tulisivat oikein ja asianmukaisesti kohdatuiksi ja autetuiksi. Osallistuin hieman yli vuosi sitten psykologi ja emeritusprofessori Jaakko Seikkulan pitämälle luennolle koskien Suomessa Keroputaalla kehitettyä avoimen dialogin hoitomallia ja kirjoitin sen pohjalta ajatuksiani Mad in Finlandin blogiin. Laitan tähän linkin kirjoitukseeni, joka sisältää myös linkin Seikkulan YouTubesta löytyvään luentoon, johon suosittelen kaikkia aiheesta kiinnostuneita tutustumaan:

Kun kaiken edellä mainitun pohjalta nykypäivänä törmään kansanedustajan Eduskuntatalossa tekemän itsemurhan kaltaisten traagisten uutisten yhteydessä kehoitukseen hakeutua tarvittaessa avun piiriin, näen tämän kehoituksen tärkeyden ja samalla ongelmallisuuden. Pohdin myös, onko tällaisten hyvin traagisten uutisten yhteydessä edes soveliasta puhua niistä realiteeteista, jotka käytännön tasolla nykypäivänä vaikeuttavat ja tekevät jopa mahdottomaksi avun hakemisen psyykkisissä kriisitilanteissa?

Päädyn pohdinnassani siihen, että vaikka itsemurha on aihepiirinä hyvin kipeä ja sitä koskevat uutiset synkkiä, avun hakemisen vaikeutta ja mahdottomuuttakin koskeva realiteetti on myös hyvin tärkeää tiedostaa ja kirjoittaa auki. On tärkeää ymmärtää, että vaikka apua ei itsemurhakriisissä tai muussa psyykkisessä kriisissä saisikaan tai ei tulisi terveydenhuollossa edes kovin asiallisesti kohdatuksi, syy ei ole apua hakevassa ihmisessä. Syy on hoitojärjestelmässä, joka on psykiatristen hoitokäytäntöjensä osalta nykyään käytännössä hyvin tehoton, toimimaton ja siten myös epäinhimillinen.

Onneksi on olemassa myös niitä ihmisiä ja hoitotahoja, jotka todella välittävät ja pitävät nykyisessä hyvin huonosti toimivassa hoitojärjestelmässäkin apua hakevien potilaiden puolia. Sellaisten ammattilaisten ja kohtaamisten vuoksi olen itsekin kaikesta näkemästäni ja kokemastani huolimatta vielä tässä.

Syyskuu on kansainvälinen itsemurhien ehkäisyyn ja tietoisuuden lisäämiseen keskittyvä kuukausi ja vietämme Suomessakin syyskuun 10. päivä itsemurhien ehkäisypäivää. (https://mieli.fi/yhteiskunta/kampanjat/itsemurhien-ehkaisypaiva) Sen tavoitteena on paitsi lisätä tietämystä itsemurhista, myös levittää tietoa ja vähentää itsemurhiin liittyvää leimautumista. Päivän ja kuukauden tarkoituksena on tuoda esille sanomaa siitä, että itsemurha on estettävissä, itsetuhoisiin ajatuksiin on saatavissa apua ja itsemurhasta voidaan puhua turvallisesti. Toivon syvästi, että tämä kaikki pitäisi nyt ja tulevaisuudessa Suomessa paikkansa yhä enenevissä määrin aivan käytännönkin tasolla.

Lähteet:

Yläjärvi, Erja (2025). Suomalainen kuolema, jota on katsottava silmiin. Helsingin Sanomat.

Leppänen, Mari (2025). Kaksi kuolemaa. Turun Sanomat.

Lehtonen, Marko-Oskari & Hanska, Jari & Tauriainen, Riika & Lepistö, Sampo & Rantamäki, Henni (2025). IL:n tiedot: Kansanedustaja tehnyt itsemurhan Eduskuntatalossa. Iltalehti.

Menetetty elämä (2023). Mot-dokumentti: Yle Areena.

Leppä, Asta (2025). Katja Kosonen, 40, sai diagnoosin häiriöstä, josta kärsivä leimataan usein huijariksi. Apu 360.

Nuori mies ei saanut apua ahdistukseensa päivystyksestä – muutaman päivän päästä hän makasi teho-osastolla (2025). Lukijan mielipide: Satakunnan Kansa.

Salmi, Eija (2025). Itsemurhavaaran tunnistamista on parannettava ja itsetuhoisten potilaiden hoitoa tehostettava. Lukijan mielipide: Satakunnan Kansa.

Kosonen, Katja (2025). Hätähuuto inhimillisemmän psykiatrisen hoidon puolesta. Kultainen Sulka-blogi.

Puolet itsemurhan tehneistä oli käynyt terveydenhuollossa viimeisen viikon aikana (2022). Mieli ry.

Niikko, Satu-Maria (2025). Mieli ry:n kriisipuhelimeen vastattiin viime vuonna ennätykselliset 100 000 kertaa. Yle.

Kallio, Maaret (2025). Toivoa toivottomuuteen. Somejulkaisu.

Karppinen, Kirsi (2025). Valtion mielisairaalat ovat ääriään myöten täynnä – lääkärit kertovat nyt muutoksesta, joka huolestuttaa heitä. Yle.

Kosonen Katja (2024). Avoimen dialogin hoitomalli ja inhimillisyyden vallankumous. Mad in Finland-blogi.

Itsemurhien ehkäisypäivä 10.9.2025. Mieli ry.

Lue myös kirjoitukseni: