Neljäs luku

Elämästäni rakentui selviytymistaistelua. Esikoisen syntymän ja kotiutumisen jälkeen koin voimakkaita ahdistuksen hetkiä. Saatoin ahdistua voimakkaasti vain siitä, kun katsoin ulos ikkunasta ja tajusin, että pitäisi lähteä käymään ulkona.

Sairaalalle keskoskontrolleihin autolla ajaessani pelkäsin paniikinomaisesti moottoritielle liittymistä mieleni kuvittaessa mahdollisia onnettomuuksia. Koko todellisuus tuntui olevan uhkia täynnä, kun vastuullani ja huollettavanani oli pienen pieni elämän alku.

Ei mennyt kovin monta kuukautta, kun aloin odottaa seuraavaa lastani. Valuin syvempään epätoivoon. En tiennyt miten selviäisin.

Elin tietynlaisessa ehdottomassa todellisuuskäsityksessä, jossa Jumala näkee kaiken ja Jumalalla oli tietyt, todella selkeät säännöt siihen miten pääsee taivaaseen, jossa hän on tietynlainen suurmestari ja käskynjakaja. Jos niitä käskyjä ei elämässään noudattanut, niin joutui helvettiin.
Ja sitten taas saatana, jota kutsuttiin myös sielunviholliseksi, oli uskomusmaailmassani äärimmäisen älykäs ja viekas entiteetti, joka jatkuvasti kiusasi ihmistä ja koetti saada ihmisen tekemään heikkoudessaan syntiä, että saisi ihmisen sielun napattua valtansa alle helvetin ikuisesti kestävään kärsimykseen.

Olin hiljalleen lapsuudesta lähtien kehkeyttänyt itseeni käsityksen, että mieleni järjellinen ja looginen ajattelu oli itsessään tuo saatana, sielun vihollinen.
Pelkäsin siis järkeäni. Kuulostaa uskomattomalta, mutta se oli ehdottoman totta minulle. Uskonnollisessa yhteisössä olevien aikuisten ihmisten puheet olivat luoneet tuon käsityksen minuun.

Pienen lapsen on varsin mahdotonta koettaa hahmottaa ja ymmärtää Jumalan ja saatanan käsitteitä. Niinpä käsitykseni oli rakentunut täysin sen varaan, mitä aikuiset ympäristössäni Jumalasta ja saatanasta puhuivat.
Yhteisön keskuudessa puhuttiin erimerkiksi usein siitä, että jos ajattelee liikaa, niin menettää uskonsa.

Uskomuksieni pohjalta en uskaltanut käyttää järkeäni ja loogista päättelyäni, koska luulin siten joutuvani saatanan valtaan ja sitä kautta helvetin ikuiseen kärsimykseen. En uskaltanut muodostaa dialogista, järjen ja tunteiden välistä pohdintaa mielessäni, joka olisi voinut mahdollistaa sen, että olisin alkanut ymmärtää käytöstäni.

Kenties sinä, lukijani, olet jo ymmärtänyt olemiseni perustuneen täydellisen turvattomuuden kokemiseen suhteessa maailmankaikkeuteen.

Minun turvaani ei ollut missään. En toki ollut asiasta tietoinen, mutta äärimmäisen syvä turvattomuuden kokemus oli perusolemuksessani.

Monet ihmiset turvaavat Jumalaan. Minä pelkäsin Jumalaa kaikkein eniten. Jumalahan se oli, joka  maailmankaikkeuden ylimpänä auktoriteettina lopulta tuomitsi virheistä helvettiin.

Toinen lapseni syntyi ja pahoinvointini kasvoi. Kun lapseni oli noin kolmen kuukauden ikäinen, hän alkoi itkeä kaikki päivät läpeensä. Siihen asti hän oli aivan rauhallinen, joten en osannut varautua että itku tulisi kroonistumaan.
Yöt vauva onneksi nukkui, mutta päivät itki. Syötin lasta, silitin, sylitin, hoivasin ja hyssytin. Vaikka tein kaikkeni, ei itku loppunut. Ei käynyt mielessäkään, että olisin pyytänyt sen kummempaa apua, kuin mitä neuvolasta sai. Sieltä sanottiin, että aivan normaalia että lapsi itkee ja annettiin Cuplatonia. Siitä ei ollut apua.

Olin kasvanut täysin sellaiseen käsitykseen, että ihmisen kuuluu pärjätä yksin tuli elämässä sitten vastaan mitä tahansa. En tiedä mistä kaikesta pakollisen itsepärjäämisen käsitys oli minuun rakentunut, koska sanallisesti sitä en muista kenenkään minulle opettaneen, mutta sellainen käsitys minulle oli aivan todelliseksi ja varmaksi muodostunut, että elämässä tulee pärjätä omin avuin.

Mikään mitä tein ja kuinka tahansa lastani hoidin, ei rauhoittanut lasta. Elin voimakkaasti uskomuksessa, että se on normaalia. Että lapselle on normaalia itkeä paljon ja itku kuuluu vain kestää. Niinhän neuvolasta sanottiin. Nykyään minua pöyristyttää tuo neuvolan kanta asiaan.

Vuosia jälkeenpäin olen pohtinut, mikä noina aikoina oli muuttunut, miksi lapsestani tuli itkuinen. Mitään muuta muutosta silloisessa arjessa en ole äkilliseen itkuisuuden alkamiseen yhdistänyt, kun lapseni saama rotavirus rokote.

Tuo itku ajoi minut lopulta aivan mielenterveyteni rajoille. Vauvan hoivaavasta selkääntaputtelusta tuli oman tuskan vääristämänä kovakouraista, ja lohduttavista pienistä kuiskauksista karjumista. Koin valtavaa epätoivoa, kykenemättömyyttä, avuttomuutta ja häpeää olla ihminen, äiti, kykenemätön rauhoittamaan omaa lastaan.

Noihin aikoihin soitin väsymykseni äärirajoilla neuvolaan ja kerroin omasta totaalisesta väsymyksestäni. En osannut kertoa koko totuutta avoimesti, häpesin sitä niin paljon ja syvästi. Sain neuvot hakeutua psykologille, jolle pääsinkin juttelemaan.

Psykologi oli ensimmäinen ihminen, joka tarjosi ulkopuolisena henkilönä minulle näköalaa sen suhteen, että voisi olla syytä pohtia vakavasti onko uskonnon hyvä olla niin tärkeä, että se laitetaan kaiken edelle, kuten oman psyyken terveyden.

Uskomusmaailmani oli kuitenkin rakentunut niin vahvaksi, että kielsin ehdotuksen täysin mielessäni ja ajatuksissani hieman säälien ajattelin tuota naista tähän tyyliin: ”Voi tuota naisparkaa, kun ei tiedä ja tunne taivasta ja Jumalaa, eikä sitä, että eihän mitään uskoa tärkeämpää ole olemassakaan. Mutta eihän hän voi minua ymmärtää kun ei tiedä totuutta”.

Psykologi oli kuitenkin istuttanut siemenen itämään. Aloin hiljalleen tajuamaan, että mieleni tila ei ollut tavanomainen ja aloin etsimään syitä massiiviseen pahoinvointiini.

Löysin youtubesta Teemu Syrjälän kanavan nimeltään Tarkastelussa ihminen, jota aloin seurata. Ihmettelin Teemun olemuksessa olevaa keveyttä, iloa ja valoisuutta, joka vaikutti vilpittömän aidolta ja todelliselta. En ymmärtänyt, kuinka ihminen voi olla niin positiivinen ja iloinen. Halusin koettaa ymmärtää ja ryhdyin seuraamaan kanavaa, jonka Teemu oli hiljattain perustanut. Kanavalle ilmeistyi monipuolisesti haastatteluja, jotka toivat esille monenlaista tietoutta erilaisista asioista ja aiheista hyvinvointiin ja terveyteen liittyen, joidenlaisia en ollut aiemmin elämässäni pohtinut. Erilaiset aiheet ja viisaan oloiset henkilöt, jotka niistä keskustelivat, alkoivat hiljalleen vaikuttaa alitajuntani syvissä rakenteissa.

Syntyi kolmas, tälläkertaa rauhallinen lapsi. Pian lapsen syntymän jälkeen muutimme perheeni kanssa eri paikkakunnalle. Psykologilla käynnit jäi paikkakunnan vaihdon vuoksi vain muutamaan kertaan. Pahoinvointini sen sijaan seurasi minua.

En kokenut, että elämässäni olisi ollut rakkautta ja koetin löytää syitä siihen. Lopulta en edes ymmärtänyt mitä koko rakkaus on ja ymmärryksen janossani päädyin lukemaan raamatusta Korinttilaiskirjettä. Tuo kirje puhutteli minua ja toimi tärkeänä peilipintana pyrkiessäni löytämään selitystä rakkauden käsitykselle.

Pohdin, että jos rakkaus todella on sellainen, joksi sitä tuossa kirjeessä kuvataan, en osaa sitä lainkaan, enkä koskaan ollut osannutkaan. En ollut pitkämielinen, en lempeä, kadehdin, käyttäydyin sopimattomasti, etsin omaa etuani, olin katkera, muistelin kärsimiäni pahoja asioita ja niin edelleen.

En ymmärtänyt lainkaan, että kuinka tuon kuvauksen kaltainen todellisuus voisi edes olla olemassa. En ymmärtänyt lainkaan, miten ihminen voisi olla olematta katkera ja miten muka voisi olla muistelematta kärsimiänsä pahoja asioita. Ajattelin kaikkien ihmisten olevan sisäisesti silloisen itseni kaltaisia. Elin valtavassa samaistamisharhassa ja todellisuuskuvani oli postimerkin kokoinen.
Janosin kuitenkin ymmärtää rakkautta enemmän kuin mitään muuta.

En tiedä mistä ja miksi joskus noihin aikoihin päädyin ostamaan Tommy Hellstenin kirjoittaman kirjan Virtahepo olohuoneessa. Siinä puhuttiin ilmiöstä nimeltä läheisriippuvuus, jota esiintyy mm. ahdasmielisten uskonnollisuuksien ja alkoholismin vaikutuspiirissä. Kirjaa lukiessani suhtauduin siinä kuvailtuun läheisriippuvuus ilmiöön, niin kuin se ei olisi koskenut todellisuuttani millään tavalla. Sen sijaan säälin noita läheisriippuvaisparkoja ja heidän kurjaa elämäänsä. Sokeuteni omalle sisäiselle tilalleni oli väkevä.

Olin kuitenkin vaikuttunut Tommyn tavasta lähestyä ja kuvata ihmisyyttä ja myöskin tuo kirjan teksti alkoi hiljalleen tehdä työtään alitajunnassani.