Tänäänkin luovutin, vaikka kello on vasta vähän yli puolen päivän. Palasin sänkyyn, koska maailma tuntui jälleen kerran liian kovalta paikalta ja olin niin väsynyt olemiseen.  

Sänky on turvallinen ja pehmeä kontrasti muulle todellisuudelle. Se upottaa, käärii sisälleen. Suojelee kestämättömiltä realiteeteilta. Juuri nyt mikään ei voi minua satuttaa; sänky lupaa unohduksen. Makuuhuone oman pimeän kammion, johon voin unohtua ajatellen, että aika voi pysähtyä, jos vain tarpeeksi haluan. Että minulla on hyvin aikaa levätä ja kerätä voimia.  

Maailma ympärilläni pysähtyy hetkeksi, eikä kaikki ole enää hengästyttävän nopeaa ja täynnä liiallisia ärsykkeitä. Voin antaa raskaan kehoni pudota sängyn kannateltavaksi. Antaa periksi ja jäädä tuleen makaamaan. Paine ja sisäinen taistelu taukoavat. On vain minä ja tyhjä universumi.  

Toivon, että voisin todella vain levätä ilman tätä jatkuvaa ahdistusta ja rauhatonta sisäistä liikettä. Että voisin ottaa tauon elämästä ja matkata tajunnan tuolla puolen paikkaan, jossa on rauha ja yhteys. Lepo.  

En kuitenkaan tavoita levon tunnetta sisäisesti, vaikka kuinka yritän. Vaikka lepään toimintakyvyttömänä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Vaikka yritän kuntoutua ja olla itselleni armollinen. En osaa levätä enkä palautua.  

Kehoni on kroonisessa stressitilassa eikä osaa tulla sieltä pois. Joku tai jokin on pelästyttänyt sen perin juurin; saanut sen lamaantumaan silloin, kun pako ei ole ollut mahdollista. Muistan myös elävästi kaikki ne hetket, kun olin todella ansassa mieleni sisällä. Ne ikuisuudelta tuntuvat tuskaiset olotilat, joista ei tuntunut olevan mitään ulospääsyä. Taidan olla henkisesti yhä siellä; omien sisäisten demonieni säälimättömässä puristuksessa.  

Mieleni ei pysty siten lepäämään edes peiton alla pimeässä huoneessa. Taistelu ei pääty edes silloin, kun olisi nukkumaanmenoaika. Olen jo vuosia tarvinnut kourallisen erilaisia pillereitä, joiden avulla yritän huijata aivoni uneen. Koetan niiden avulla lamauttaa aivotoiminnan keinotekoisesti edes hetkeksi paikoilleen. Joskus se onnistuu, joskus ei. Tarvitsen niin lepoa ja rauhaa itselleni ja itseltäni. Usein se ikävä kyllä onnistuu ainoastaan tiedottomassa tilassa. 

Joskus liikkuminen auttaa ahdistavaan ja ylivireään oloon, mutta nyt olen siihenkin aivan liian väsynyt ja voimaton. Haaveilen siitä, että jatkuva sisäinen taisteluni voisi joskus helpottaa niin, että energiaa jäisi myös elämiseen, tuntemiseen ja olemiseen. Nyt jaksan vain juuri ja juuri selviytyä hetkistä jotenkin ehjin nahoin ja raahaudun näin päivästä toiseen.  

Toivo voi käydä hyvin ohueksi, jopa olemattomaksi silloin, kun edellä kuvattu tilanne ja olotila vain jatkuu vuodesta toiseen. Silloin, kun oma todellisuus tuntuu pysähtyneen jo kauan sitten paikoilleen, mutta muu maailma jatkaa kuitenkin paradoksaalisesti kulkuaan eteenpäin. Vuodenajat ja vuodet vaihtuvat siitä huolimatta, että minä olen jämähtänyt paikoilleni. Itse kykenen ainoastaan tuijottamaan halvaantuneena ympärilläni tapahtuvaa kasvua ja kukoistusta jääden itse siitä kaikesta surullisen osattomaksi.  

Mietin, mikä minun kohdallani meni pieleen. Miksi minun kohdallani ei tunnu olevan normaalin elämän edellytyksiä? Näitä pohdin samalla, kun luonto puhkeaa kesän myötä kauneimpaan kukoistukseensa ja kun ympärillä olisi niin paljon nähtävää ja koettavaa. Samat ajatukset vainoavat mieltäni silloin, kun puut pudottavat lehtensä ja luonto alkaa riisuutua tulevan talven tieltä. Vuodenajat ja kuukaudet seuraavat uskollisesti toisiaan ja muistuttavat elämän ihmeestä kuten myös sen hauraudesta. 

Mutta minä en jaksa osallistua elämän luonnolliseen kulkuun vaan makaan tänäänkin pimeässä kammiossani. Annan auringon laskea ja muuttua yöksi. Olen taas hukannut elämästäni yhden kallisarvoisen päivän, jota en saa koskaan takaisin. Olen täynnä syyllisyyttä, katumusta ja surua. Tänäänkin epäonnistuin ja sitä on vaikea hyväksyä.  

Joskus tulee näitä erityisen vaikeita päiviä, jolloin jaksan oikeastaan vain hengittää ja se tuntuukin olevan ainoa merkki siitä, että olen vielä elossa. Totean mielessäni, että tämäkin päivä meni taas näin. Yritän löytää sisältäni armollisuutta ja itsemyötätuntoa, mutta se on vaikeaa. Olen auttamattoman huono niissä ja se on varmasti iso osa tätä suurta ongelmavyyhtiä, joka käsittää koko olemassaoloni. Sisälläni tuntuu usein olevan vain itsesyytöksiä ja tyhjää olemattomuutta.  

Ankaruus ja vaativuus itseä kohtaan ovat aina olleet minulle jonkinlainen alitajuinen suojakilpi sekä itseäni että maailmaa vastaan. Armollisuus ja itsemyötätunto ovat sen sijaan jostain syystä tuntuneet aina pelottavilta ja turvattomiltakin. Pohdin, että jos olisin itselleni lempeä, kestäisinkö silloin muiden ihmisten, ympäröivän yhteiskunnan ja kulttuurin palautteen ja kritiikin, joka joskus on kaikkea muuta kuin lempeää. Kestäisinkö kaikki ne minuun kohdistuvat mahdollisesti tuomitsevat ja säälivätkin katseet? 

Ja lopultahan tulen vain menettämään tämän elämän ja itseni. Parempi siis pitää vaan kaikkeen hyväänkin sopivan pituinen etäisyys tunnetasolla. Parempi vain hautautua tyhjiin päiviin ja odottaa kuolemaa. Näitä ajatuksia masennus syöttää mieleeni taas kerran, eikä minulla ole tänään tarpeeksi voimia vastustaa sen mukanaan tuomaa valheellista turvallisuudentunnetta. 

Yö on pitkä, koska en taaskaan onnistu vaipumaan unen armahtavaan syleilyyn. Olen vain minä ja omat ajatukseni koskien köyhtynyttä olemassaoloani, tätä elämän irvikuvaa. Tiedän olevani itseni pahin vihollinen, mutta tuntuu, että on aivan liian myöhäistä vaihtaa suuntaa ja yrittää muuttaa tätä tosiasiaa. Ajatukseni ovat vuosikymmenien myötä urautuneet kielteisiksi ja hyvin vaativiksi sisäisiksi ääniksi. Olen itsesyytöksissäni ruokkinut näitä tuhoavia ääniä niin kauan, että ne ovat alkaneet elää jo ihan omaa elämäänsä mielessäni, eivätkä enää hiljene pelkästä käskystä. 

Olen riittämätön. Tämä elämä ei enää koske minua. Olen taakka. Kaikki vihaavat minua. Joutaisin jo kuolemaan pois. Tällaisia ajatuksia herää usein, kun mietin itseäni ja elämääni suhteessa ympäröivään maailmaan ja yhteiskuntaan. Minun ihmisyyteni toteutuu tänä päivänä pääasiassa syrjässä, yhteiskunnan ulkopuolella. Minulla on maisterintutkinto, muttei työtä eikä työkykyä. Tsemppasin ja huijasin itseäni läpi opintojeni uskottelemalla, että tämän esseen tai tentin jälkeen minun ei tarvitsisi enää ikinä tehdä mitään. Tätä jatkui pitkään ja hoitava psykiatrinikin totesi aikoinaan jossain lausunnossaan, että opiskelin jatkuvasti aivan voimieni äärirajoilla. 

Ajattelin kuitenkin, että lopussa kiitos seisoo; kun vaan yrittäisin ja näkisin vaivaa oikein kovasti, niin lopulta kaikki uurastus palkittaisiin. ”Kärsi, kärsi niin korkeimman kruunun saat” ja mitä näitä muita osuvia suomalaista mielenmaisemaa kuvaavia sanontoja on. Tällaista eetosta ja ilosanomaa meille julistetaan myös usein erilaisissa elämäntapa- ja motivaatio-oppaissa, mutta myös seuraava on hyvin totta: 

”Jos ajattelet myönteisesti joka päivä, 

teet lujasti töitä, 

pyrit olemaan paras versio itsestäsi, 

ympäröit itsesi inspiroivilla ihmisillä, 

etkä ikinä anna periksi, 

niin ei ole rajoja sille, 

miten perusteellisesti 

voit palaa loppuun” 

Näin on todennut tanskalainen psykologian professori Svend Brinkmann. Meissä ei ole vain potentiaalia ja rajattomia mahdollisuuksia vaan usein myös jo hyvin varhain koettuja kuormittavia ja meihin syvälle jälkensä jättäneitä sisäisiä kokemuksia ja tunteita, jotka voivat sieltä käsin yhä kuormittaa voimakkaastikin kehoa, mieltä ja hermostoa.  

Joillain ihmisillä on näin käytössään jo lähtökohtaisesti paljon vähemmän voimavaroja kuin toisilla. Tätä tosiasiaa ei myös ainakaan edesauta se, että tällaisilla ihmisillä on usein vielä tavallista suurempi tarve etsiä miellyttämällä ja suorittamalla toisten ihmisten hyväksyntää. 

Ajattelin myös ennen, että vaativuus ja ankaruus itseäni kohtaan auttaisi minua kehittymään ja menestymään elämässä. Kävikin juuri päinvastoin. Ne kyllä ajoivat kehoni ja mieleni äärirajoille, mutta myös pitkälle niiden yli. Minusta tuli lopulta ihmisraunio, jonka hermosto on jatkuvasti kroonisesti yli- tai alivirittynyt, ja joka ei usein tunnu kestävän enää pienintäkään painetta tai stressiä.  

Toivoisin, että voisin mennä ajassa taaksepäin ja saada sen ylitunnollisen, jo silloin stressistä ja rajuista migreenikohtauksista kärsineen pikkutytön ymmärtämään, että tämä tie ei lopulta johda mihinkään hyvään. Sen päässä on ainoastaan yhä lisääntyvää kipua, sairautta ja uupumusta. Haluaisin hänen tietävän, että itseä säästelemättömän uurastuksen lopussa ei todellakaan seiso kiitos vaan se hyvin mahdollisesti lopullinen hermoromahdus. 

Nyt istun kuitenkin tässä enkä muuta voi; menneen elämäni raunioilla, unettomassa yössä. Ihan arkiset asiat, kuten nukkuminen, syöminen ja yleinen itsestä huolehtiminen tuottavat minulle välillä suuria hankaluuksia. Minusta ei tullut superihmistä, ainoastaan superväsynyt, eikä minulla ole enää aavistustakaan mitä voisin tehdä tällä kallisarvoisella elämällä, joka on minulle annettu. 

Kohta tämä yö on valvottu ja koittaa taas uusi päivä. Uusi mahdollisuus ja myös uusi haaste. Väsymys on muuttunut epätodelliseksi euforiaksi niin kuin usein käy täysin valvotun yön jälkeen. Tiedän siitä, että kehoni ja hermostoni on ylittänyt taas sietokykynsä rajat ja on ylivirittyneisyydessään ajautumassa kohti taattua migreenikohtausta.  

Minun on nyt levättävä ja yritettävä palautua. Otan tietyn määrän tarvittavia lääkkeitä, sillä en ole saanut enää moneen vuoteen nukahdettua muuten kuin kemiallisesti. Yritän houkutella jo niin paljon kaivatun unen viimein paikalle. Suljen silmäni ja hengitän. Olen yhä elossa ja selvisin, vaikka päivä oli vaikea.