Ajautuminen todellisuuksien ristiriitaan

Yhdeksäs luku

Kaikkien edellä kuvaamieni ja kuvaamattomiksikin jääneiden elämänvaiheiden jäljiltä ajauduin jälleen loppuunpalamisen partaalle ja jäin sairaslomalle osa-aika työstä, jota tuolloin tein.

Sain taas yllättävällä ja hämmentävällä tavalla oppia lisää elämästä, kun minulle soitettiin työpaikaltani pari kertaa sairaslomani aikana ja kysyttiin tulisinko töihin, kun toinen työntekijä oli jäänyt juuri sairaslomalle jonkin fyysisen vaivan takia.

Tilanne tuntui epäuskottavalta. Olin lääkärin välttämättömäksi määräämälla sairaslomalla ja silti minulle soitettiin, tulisinko töihin, kun joku toinen oli jäänyt sairaslomalle.
Tajusin tuolloin, ettei mentaalista kykenemättömyyttä, eli ylikuormittuneisuuden ja loppuunpalamisen tilaa, edelleenkään pidetä kulttuurissamme samalla tavalla todellisena, kuin fyysistä kykenemättömyyttä. Eihän se myöskään ole yhtä näkyvää, vaan oikeastaan lähes näkymätöntä ja lähtökohtaisesti muiden tietoisuuden ulkopuolella, jos sitä ei itse sanoita.
Samalla ymmärsin myös työnantajani tilannetta joka ei missään määrin ollut helppo. Kävin syvää sisäistä kamppailua oman miellyttämisen tarpeen ja omien rajojeni välillä.

Pyrin olemaan hyvä ja lojaali työntekijä, niin kuin olen aina perfektionismissani pyrkinyt. Tässä kyseisessä tilanteessa kykenin ensikertaa opettelemaan itseni puolella olemista suhteessa yhteiskuntaan liittymiseen. Pohdin huolellisesti mitä minun tulisi tilanteessa tehdä.


Lopulta irtisanoin itseni. Se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta, sekä silloista työnantajaani, että itseänikin ajatellen. Olin varsin tietoinen etten kykenisi töihin ja se että minua pyydettiin tulemaan sairaslomalta töihin, loi minulle todella raskaita ja epätoivoisia tunnekokemuksia jo muutenkin valmiiksi vaikeaan tilanteeseeni. En halunnut kokea sen enempää kuormitusta kun jo valmiiksi koin. En myöskään halunnut jäädä kuormittamaan työantajan systeemiä, koska en tiennyt yhtään kauanko tuo uupumuksen tila kestäisi.

Ajauduin todellisuuksien ristiriitaan, oikeastaan kriisiin, koettassani olla hyvä sellaisena kuin se hyvänä oleminen ulkopuolelta määriteltiin. Minussa on aina elänyt halu olla kunnollinen ja hyvä ihminen muita kohtaan. Avioliitossani tosin olin epäonnistunut kunnollisuus pyrkimyksissäni surkeasti, kun heijastelin ymmärtämättäni sisäistä pahaa oloani puolisooni.
Muuten kyllä koin olevani yhteiskunnallisesti ihan kelvollinen, mutta tuntui kuitenkin siltä, ettei suuressa kuvassa minulla ollut arvoa.

Jonkun aikaa irtisanoutumisen jälkeen alkoi jälleen hurja sisäinen tutkimusmatka. Minua vaivasi nimittäin todella syvä syyllisyyden ja huonouden kokemus yhteiskunnallisena yksilönä. Halusin löytää siihen syyn tehdäkseni rauhan itseni kanssa. Löysin sisäisyydestäni kasapäin uskomuksia liittyen siihen, kuinka olla kelvollinen yhteiskunnan kansalainen. Työn tekeminen oli se kaikkein suurin tekijä, jotta ansaitsi arvonsa täällä maailmassa. Toisinsanoen uskomusjärjestelmässäni kunnon kansalainen oli vain tekemällä työtä. Minä en ollut kunnon kansalainen.

Elettiin vuotta 2017. Koin pohjatonta huonommuutta tuossa elämäni vaiheessa ja kelpaamattomuutta yhteiskunnan jäseneksi. Kokoaikatyöttömäksi siirtyessäni koin olevani yhteiskunnan osasena täysin arvoton, loinen. Uskoin että ulkopuolisen silmin katsottuna en tehnyt mitään hyödyllistä. Olin vain rikkinäinen, arvoton ja hyödytön. Häpesin syvästi tuota yhteiskunnallista kykenemättömyyttäni.

0 kommenttia

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *