Eilen kaupassa käydessäni minut pysäytti juttelemaan Amnesty Internationalin edustaja. Sinällään siitä tuli mielenkiintoinen keskusteluhetki, vaikken alkanutkaan lahjoittajaksi heille.
Se sai minut pohtimaan omia kokemuksiani, kun se mies minulle kysymyksiään esitti naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Hän kysyi, että kuinka näitä naisia voisi auttaa.
En oikeastaan edes tiedä miten pahimmassa tilanteessa olevia saisi autettua. Sillä tiedän sen itsekin, että kuinka pelko ja kontrolli ottavat vallan, se toinen ihminen pitää henkisesti otteessaan.
Ihmisen olemus ja mieli on saatu alistettua niin ettei hän kykene enää toimimaan itsensä hyväksi taikka arvostamaan itseään. Vaikka järjen tasolla asiat ymmärtäisikin ja erilaisesta elämästä haaveilisi.
Se pelko ja uhka on jotain niin valtaisaa, että kysyy todella voimia ja henkistä kanttia pyristellä siitä tilanteesta ulos.
Minä itse sen olen kokenut, ja se oli pitkä tie sekä prosessi joka jatkuu edelleenkin. Joillakin ovat asiat paljon pahemmin ja elämä on rumempaa kuin mitä se minulla oli. Silti se on jättänyt jälkiä, syviä haavoja. Epäluottamusta ihmisiin.
Voinko enää luottaa kumppaniin vai viedäänkö minulta taas kaikki.
Minusta tuli katkera kaiken kokemani jälkeen. Minusta tuli myös pelokas ja arka. Toisaalta vedin myös kasvoilleni ankaran oloisen maskin, jotta kukaan ei pääsisi satuttamaan minua enää.
Sen maskin olen saanut riisuttua, nykyään säikähdän ja hätäännyn, jos joku korottaa ääntään.
Kuljetan autossani kirpparilta ostettua puista jonglöörauskeppiä, pidän autoni ovet aina lukossa. Oli aika jolloin sellainen keppi oli myös sänkyni vieressä sekä kirves ovenpielessä.
Minulta on viety perustavanlaatuinen uskoni ihmisiin, vaikka ei saisikaan yleistää. Silti pelkoni heräävät mitä kummallisimmissa tilanteissa.
Minulla oli viime viikolla myynnissä Torissa aurinkotuoli. Sitä kyseli ostaja nimimerkillä, eikä hän esitellyt itseään. Hänen viestintänsä oli minusta jotenkin outoa. Minulla arvelutti antaa hänelle osoitteeni, mutta päätin sen kuitenkin tehdä koska halusin myös penkistä eroon.
Tein omia varotoimenpiteitä ennen sovittua tapaamisaikaa. Suunnittelin mielessäni mitä teen, jos tilanne käy uhkaavaksi. Pidin kotini ja autoni ovet lukossa sekä puhelimen taskussa, se puukalikkakin oli ulko-oven pielessä.
Olin yksin kotona ja se toi epävarmuutta, enhän yhtään tiennyt kuka oli tulossa.
Tilanne meni kuitenkin hyvin, pariskunta oli ystävällinen ja kehnon oloinen viestintä johtui ilmeisesti naisen kielitaidottomuudesta.
Mutta tällä tavoin se minun turvattomuuteni sekä epävarmuuteni vielä ilmeni. Jännitin tilannetta niin kovasti, että minulla meni loppupäivä siitä toipuessa.
Minä olen muuttanut satojen kilometrien päähän siitä ihmisestä joka minulle tämän teki. Olen saanut myös hänen jälkeensä asiaa vahvistavia kokemuksia muiden ihmisten taholta jotka ovat vain lisänneet pelkojani.
Olen välimatkasta huojentunut, vaikka en olekaan ollut kyseisen ihmisen kanssa missään tekemisissä enää vuosiin. Hän on kuitenkin se joka minut alisti sanoillaan ja teoillaan.
Vasta hetki sitten tajusin Rikollisen mieli ohjelmaa katsoessani, että onhan se tosiaan minunkin henkeni ollut lähellä lähteä. Minua on kuristettu, ja eihän siinä olisi paljoa tarvinnut jatkaa, kun se olisi ollut lopullista.
Jotenkin en vain ollut sitä aiemmin ymmärtänyt, vaikka itse tapahtumastakin on aikaa jo yli 10 vuotta. Tuo ymmärryksen hetki oli pysäyttävä minulle.
Minä en osaa sanoa miten heitä voisi auttaa jotka elävät väkivaltaisissa oloissa. Minullekin sanottiin, että lähde pois. Vaikka tämä sanoja ei edes tiennyt todellista tilannetta, mutta näki kuitenkin ahdinkoni. Yritinkin lähteä, mutta palasin kuitenkin entiseen takaisin. En uskonut itseeni yhtään, ajattelin etten pärjää yksin.
Lopulta kuitenkin olin niin huonossa kunnossa etten kyennyt syömään, ruoka takertui kurkkuuni kiinni. Itkeskelin paljon, oloni oli epämääräisen onneton koko ajan.
Kunnes lopulta koitti hetki jolloin sain mukamas hyvän syyn lähteä pois. Jostain syystä kun se oma onneton olo ei riittänyt siihen, oli oltava jotain konkreettista mitä sanoa perusteluksi.
Minulla on ollut pitkä tie ponnistaa siitä ylöspäin. Mutta niin olen kuitenkin tehnyt, pieni askel kerrallaan. Tuntui uskomattomalta saada olla kotonaan juuri niin kuin halusi olla.
Ehkei se ihan heti kuitenkaan siltä tuntunut, mielelle se muutos oli raskas. Mutta olin onnekas sillä minulla oli ihmisiä tukemassa ja auttamassa.
Pelot olivat valtavat, juoksin aina katsomaan verhon raosta auton ajaessa asuntoni lähelle, että tuleeko se ihminen.
Olin siinäkin onnekas, hän ei tullut.
Silti pelkoni asustaa sisälläni edelleenkin. Tunnen ahdistusta palatessani joskus harvoin sille paikkakunnalle jolta olen lähtenyt. Kyräilen ympärilleni kaupoilla käydessäni, että näkyykö ihmisiä joita en halua nähdä enää. Minun on parempi olla kaukana sieltä. Ehkä tämä on pakenemistakin, mutta olen onnellisempi näin.
Uuden elämäni pääsin aloittamaan niin, että olin säästänyt rahaa salassa aina kun se vaan oli mahdollista. Hommasin asunnon salassa, ja muutinkin sinne tavaroita aina kun siihen tilaisuus tuli. Sain sovittuna muuttopäivänä avukseni muutaman ihmisen, porukalla he auttoivat minua viemään edellisenä yönä pakkaamiani tavaroita uuteen kotiin. He olivat myös henkisenä tukena minulle, kykenin toimimaan sekä pysymään päätöksessäni. Olimme sopineet tarkan kellonajan jolloin he tulivat paikalle. Olin myös käynyt poliisiasemalla kysymässä neuvoa miten toimia aseiden kanssa, ja he myös olivat laittaneet muuttopäiväni kaiken varalta itselleen muistiin.
Loppuja tavaroita hain sitten myöhemmin.
Siitä lähti aukeamaan uusi taival elämässäni. Vanhojen pelkojen ja haavojen kanssa, joita kannan mukanani edelleenkin.
Olen suunnattoman kiitollinen, että löysin voimia tehdä tuon. Ja siitä, että sain apuja siihen. Elämäni on nyt niin paljon parempaa.
Kiitos sinulle että halusit kertoa tästä vaikeasta ja rankasta asiasta. Se on vaatinut aimo annoksen rohkeutta!
Kiitä, Ritva myös itseäsi että hait apua ja ponnistelit itsesi pois siitä kamalasta tilanteesta. Sinulla on onneksi
ollut ystäviä apuna ja tukena. Mielestäni se että kaikesta halventamisesta ja mitätöinnistä huolimatta näit
itsesi paremman elämän arvoisena kertoo sinun vahvuudestasi. Pelastit itsesi ja ehkä lapsesikin.
Olet kaiken hyvän arvoinen <3
Kiitos sinulle tästä kommentista, se toi minulle hyvän mielen <3
Ja kiitos myös, kun jaksoit lukea tekstini 🙂
Olen kanssasi samaa mieltä, uskon pelastaneeni itseni sekä myös lapseni. Haluan tekstilläni tuoda omalta osaltani rohkeutta ja toivoa muillekin jotka kamppailevat samantyyppisten asioiden kanssa omassa elämässään.
Olet kaiken hyvän arvoinen <3