Aivan alkuun totean sen, että tämä kokonaisuus on niin laaja, että tästä riittää kirjoitettavaa useampaankin tekstiin. Juuri sillä, en tässä ensimmäisessä yritäkään avata kaikkea. Korkeintaan raapia pintaa. Raottaen ovea siihen, mitä kaikkea tämä kokonaisuus pitää sisällään. Siksi pyydänkin kärsivällisyyttä. Tulen palaamaan tämän aiheen äärelle vielä useamman kerran. 

Kun ihminen käyttää päihteitä, urheilee, tekee työtä, syö tai vaikkapa kontrolloi asioita, hän huomaamattaan pyrkii saavuttamaan tietyn tunnekokemuksen toiminnallaan. Huomaamattaan lähinnä siinä, kun kovin harva meistä aidosti kiinnittää tuossa hetkessä huomionsa siihen miltä minusta juuri nyt tuntuu.

Meillä on kovin yleistä se, että työviikon päätteeksi kurvataan kauppaan ja haetaan jotakin alkoholipitoista viikonloppua varten. ”Raskaat työt, vaatii raskaat huvit” – sanotaan.

Ihan yhtä lailla, moni meistä työpäivän alkuun tai sen lopuksi käy rääkkäämässä itseä kuntosalilla tai vaikkapa lenkkipolulla. Huomaamatta sitä, mikä todellisuudessa tuossa kaikessa on lopulta se liikkeelle paneva voima. 

Ihan yhtä lailla meillä on arvossa se, kun lapsi saa peruskoulun päätökseen, on kunnioitettua ja arvostettua löytää suora jatkumo tuohon jatko-opintojen ja lopulta työpaikan muodossa.

Ihminen samoin rakastaa hyvää ruokaa, kulinaarisia elämyksiä. 

Pyritään löytämään jo varhain parisuhde, kokeaksemme rakkautta, intohimoa, läheisyyttä jne. 

Kaikki edellä oleva on osa normaalia ihmiselämää. Mutta. Entä silloin kun yhdestä tai useammasta yllä olevasta muodostuukin keino paeta itseä ja varsinkin kaikkea sitä mitä tunnetasolla muutoin kokisi? 

Kun ihminen jää kiinni päihteisiin, ongelmat alkavat siinä hetkessä, kun pitäisi kyetä olemaan ilman päihdettä. Juuri sama ongelma on edessä silloin, kun ihmisen riippuvuus onkin liikunta, työ, pelaaminen, läheisen kautta eläminen, herkuttelu, seksi tai mikä tahansa muu millä omaa tunne puolta pakeneekaan. Ongelma nousee esiin siinä hetkessä, kun ei pääsekään lenkille, salille tai se kun työ loppuu, siinä uupuu tai ihana herkuttelu alkaa vaikuttaa terveyteen. 

Kun ihminen toiminnallaan tavoittelee jotakin tiettyä kokemusta, toleranssi kasvaa väistämättä. On saatava enemmän. Kunnes tuo tietty toiminta kääntyykin itseä vastaan. Kun ei enää koe sitä ensihuumaa, ei vaikka tekisi mitä. Mitä silloin tapahtuu?

Ahdistaa. Niin vietävästi. Niin paljon, että on äkkiä tehtävä jotakin, mitä tahansa, jotta olo helpottuisi. 

Entä, mitä tapahtuisikaan, jos ihminen osasi juuri tuossa hetkessä pysähtyä, kuunnella itseä ja saada kiinni siitä, mitä kaikkea tuo ahdistus haluaisi todellisuudessa ihmiselle itselleen kertoa. 

Meillä ei vaan opita siihen, että pysähdytään itsemme äärelle. Saati että osaisimme olla läsnä omille tunteillemme. Ahdistuskin yleisesti kuvataan tunteena, joka tarvitsee saada kytkettyä pois. Jos ei muutoin, niin siinä kun lääkäri kirjoittaa reseptin lääkkeestä, joka saa ahdistuksen helpottumaan. 

Entäpä jos, ahdistus sellaisenaan ei olisikaan yksittäinen tunne? Mörkö, jota tarvitsee paeta tai joka pitää vaientaa. Entä jos ahdistuksen kokemus olisikin signaali siitä, että ihmisessä nousee pintaan rypäs erilaisia tunteita, joita ei syystä tai toisesta ole itsessä huomioinut.

Noh, millä meriiteillä tällaista pohdin? Tiedä meriiteistä, mutta ainakin historialla, jossa on riittänyt yli parisen kymmentä, toinen toistaan tuhoisampaa pakonomaista riippuvuutta. Historialla, missä vuosia ja taas vuosia etsin apua ahdistukseen eri lääkkeistä, eri ammattilaisista ja eri hoitokeinoin. Kunnes koko, itseä toistava, itse itseään ylläpitävä ja ruokkiva oravanpyörä alkoi menettää tehoaan, mutta vasta silloin. kun elämä rajusti ravistellen päätti pysäyttää oman itsen sekä varsinkin oman tunnepuolen äärelle.

Nyt vuosia myöhemmin, aika harvoin enää varsinaisesti ahdistaa. Aika harvoin, huomaamatta ajaudun pakenemaan tunteitani. Tuon kaiken sijaan, yhä tänäänkin koen kaikenlaisia tunteita koko lailla vahvasti. Aivan samoin, kuin omaan alttiuden koukuttua asioihin, joista koen eräänlaista alkuhuumaa. Mutta erona aiempaan, opeteltuani kohtaamaan omaa tunnepuolta, asiat ovat asioita, tunteet tunteita ja elämä on elämää. Ilman että mitään noista tarvitsisi päättömänä paeta.

Sillä, jos jostakin olen omalla kohdalla kiitollinen, niin siitä että juuri eri riippuvuudet ovat toimineet kuin oppaana itseni äärelle. Kosketuksiin sen herkän, pienen pojan kanssa, joka sisimmässäni yhä tänäänkin elää ja vahvasti vaikuttaa. Sillä erolla entiseen, että kiitos riippuvuuksien ja niiden kohtaamiseen liittyvän matkan, tuo pieni poika ei enää pelkää itseä, saati elämää.

to be continued…