Kuinka helposti se tunne sieltä vielä esille pilkahtelee, vaikka kuinka ajattelisi sen olevan jo mennyt pois.

Mieli etsiytyy hakemaan todisteita sille, että kyllä, minä olen jäämässä porukan ulkopuolelle.
Vaikka järjellä kuinka ymmärtäisi ettei asia niin ole, ja pystyn siihen myös itse vaikuttamaan, niin pelko voi silti kasvaa suureksi omassa mielessä.

Tuo tunne pääsi luullakseni syntymään ala-asteella pienessä kyläkoulussa. Olin hiljainen ja kiltti oppilas, ehkä muiden mielestä vaikutin jollain tapaa oudolta.
Ei tarvinnut kuin vaikka haista erilaiselle, luultavasti navetalle, niin se sai kaikki muut oppilaat kiertämään kaukaa ja tavallaan sulkemaan porukan ulkopuolelle. Vaikka se tapahtui vain yhtenä päivänä, minulle siitä jäi karu muisto ja se on syöpynyt mieleeni. Muitakin pieniä tapahtumia oli jotka vahvistivat ulkopuolisuuden tunnetta, myös myöhemmin elämässä.

Vaikka sainkin ylä-asteella olla osa pientä porukkaa, niin silti tunsin itseni jollain tapaa ulkopuoliseksi. Sain myös osakseni kiusaamista ja ilkeitä sanoja, joita mieleni toistelee toisinaan vieläkin.

En ole koskaan ollut sellainen suosittu ihminen. Jos olen halunnut joskus vaikka lähteä yöelämään aikuisiällä, niin mikäli ne pari tiettyä ihmistä eivät ole päässeet, lähtö on kaatunut siihen. Koska ei vain ole ollut ketään keltä kysyä, ja yksin meneminen ei ole tuntunut hyvältä.

Myöhemmin lasteni syntymäpäivät ovat olleet iso stressi minulle, että mistä saada vieraita. Tai ylipäätään useampi kummi heille.
Yksinäisyyden ja kelpaamattomuuden tunteet ovat olleet raastavia, ja korostuneet noina hetkinä, kun tietenkin sitä halusi tarjota lapsilleen kaikkea hyvää.

Kun sitä yritti tutustua muihin ihmisiin toivoen, että kelpaisi. Etsii ystävää tai kumppania, nykyinen tindermaailma osaa olla julma.
Minulle poistaminen facebook- kavereista tai tindermätseistä on ollut joskus suuri hylkääminen. Jälleen osoitus siitä, että en kelpaa.
Jollekin toiselle nuo voivat olla pieniä ja merkityksettömiä asioita. Mutta sille joka kokee jäävänsä enimmäkseen ulkopuolelle ja yksin, nuo voivat viiltää syvälle.

Mutta, jostain syystä olen päässyt tuossa asiassa eteenpäin. Enää en tunne itseäni riittämättömäksi, vaan olen tyytyväinen itseeni ja elämääni.
Olen ymmärtänyt, että (aina) syy ei ole siinä millainen minä olen, tai huonommuudessani.
Toinen ihminen voi käydä läpi omassa elämässään jotain joka ei liity minuun mitenkään.
Ymmärsin myös, että kaikkien kanssa ei vain mitenkään kemiat kohtaa, ja se on ihan ok.

Tunnen olevani onnekas, sillä minulla kuitenkin on elämässäni tärkeitä ihmisiä, perhe, ystävät ja kumppani. Tuskin edes jaksaisin pitää yllä laajaa ystäväverkostoa.
Kaikesta ymmärryksestä huolimatta sisälläni aktivoituu silti hetkittäin se pieni lapsi joka kaipaa huomiota ja hyväksyntää.
Ja etsii merkkejä siitä, että ei olekaan riittävän hyvä taikka kelvollinen.
Erona kuitenkin aiempaan epätoivon tunteeseen on se, että nyt voin kuulostella nousevaa tunnetta rauhassa.
Hyväksyä, että nyt tunnen näin, ja antaa sen vain olla.
Se tuntuu minusta juuri nyt hyvältä ja vapauttavalta. En tarvitse ulkopuolelta vakuutteluita ja todisteita siitä, että minä olen arvokas ja kelpaan.
Vaan tunnen sen tunteen olevan sydämessäni voimakkaampi kuin niiden huonommuuden tunteiden.
Se riittää minulle tässä hetkessä.


´Yksinäinen, kuin tuulessa haviseva lehti,
humiseva harju.
Kaukaa kuuluva suden ulvonta,
sekin on yksin.
Vain toinen yksinäinen tietää. ´